Edellisessa jaksossa kuulitte jo tasta paratiisimaisesta saaresta nimelta Roatan. Meilla oli tarkoitus viettaa taalla viikko rentoutuen. Jotenkin kummasti siina kavi niin, etta me paatettiin jatkaa ja olla taalla viela melkein vikko lisaa. Vajaat kaksi viikkoa on pitka aika reppureissulaisen viettaa samassa paikassa. Siita voitte jo paatella, etta me rakastamme tata paikkaa! Halusimme viela vahan pitkittaa tata ylellista elamaa taalla. Miksi taalla on niin mukavaa? Siita kuulette seuraavaksi.
Arvatkaa mita? Meilla on PADI:t! Lapaisimme lopputentin korkein arvosanoin ja saimme valiaikaiset todistukset kouraamme. Viralliset tulee sitten postissa kotiin jonkin ajan paasta. Sukellus on mita hienoin laji, joka osaa yllattaa! Me naimme sukelluksiemme aikana uskomattoman kaunista koralliriuttaa elioineen, kaiken huippuna tappelevat kilpikonnat. Myohemmin kuulimme sukellusopettajaltamme Tonylta (joka on opettanut 10 vuotta), etta hanelle ne oli myos ensimmaiset tappelevat konnat! Kaikkein iloisin viimeisen sukelluksen jalkeen meista oli varmasti Telle, joka ei ollut paassyt kymmenta metria syvemmalle korvaongelmien vuoksi. Viimeisella sukelluksella huitelin itse siella 18 metrin syvyyksissa, kun yhtakkia nain Tellen uiskentelemassa siina vieressa! Siina se oli, ilmielavana. Ilman korvakipuja. Onneksi Tony oli niin karsivallinen, etta jaksoi laskeutua Tellen kanssa millin kerrallaan syvemmalle ja jatkuvasti tasata korvien paineita. Oisitte nahny Tellen ilmeen ku se nousi vedesta! Onhan se jotain, jos on ensin hillunu kokoajan pinnalla katsellen, kun muut uiskentelee syvyyksissa ajatellen, ettei ite paase tuonne koskaan. Ja sitten kuitenkin kaikkien ihmetykseksi paasta sinne! On se sissi tuo meidan pikku tehopakkaus.
Roatanilla on monta puolta. Yksi parhaimmista asioista taalla on ehdottomasti biitsi- ja lentopallopelit. Kuulitte jo Marikan edellisessa tekstissa, etta paastiin hakkaamaan palloa paikallisten jannujen kans. Muutaman kerran pelattiin palloa seuraavina paivina muiden matkustajien kanssa. Viimeisen sukelluskurssipaivan koittaessa opettajamme Tony kysyi meita mukaan illaksi pelaamaan. Kaikki kunnia teille rakkaat biitsinpelaajat siella Suomessa, mutta en oo koskaan nahny ketaan yhta taitavaa biitsin pelaajaa, kun tama meidan opettajamme. Ihan kasittamaton lahjakkuus. Hanen opeissaan ollaan taalla sitten tata viikkoa vietetty, seka sukellellen, etta pelaten.
Biitsi- ja lentopallopelien avulla olemme paasseet tutustumaan saarelaisiin enemman kuin olisimme osanneet kuvitella. Keskiviikkoiltana meidat pyydettiin paikallisten mukaan pelaamaan lentopalloa parin kilometrin paahan Sandy Bay:hin. Meininki oli ihan uskomaton. Koko kylan lentopallovaki oli koolla. Oli aiteja lastenrattaineen, pikkutyttoja ja -poikia, teineja, nuoria, aikuisia ja jopa muutamia iakkaampia rautasetia. Lapsille pidettiin yhdessa nurkassa sormilyontikoulua, osa pojista skeittasi rampilla, osa pelas jalkapalloa. Pikkutytot tuli hetken ujosteltuaan pallottelemaan meidan kanssa. Seuraavaksi huomasimme olevamme keskella iskuharjoituksia. Ihan ku ois lentopallovuorolle tipahtanu. Kylla me nautittiin. Kaikki oli niin taydellista ja meidat otettiin niin hyvin mukaan meininkiin. Mutta.
Illalla kotiin tultuamme aloin kaivaa repusta Marikan puhelinta, jolla olemme nyt ottaneet kuvia oikean kameran mentya rikki. Repusta ei loytynyt kuin pussi, jossa puhelin oli ollut. Mun lompakko oli koskemattomana vieressa. Vain puhelin oli havinnyt. Joku oli kattonu, kun otin kuvia kentalla peleista ja vieny kannykan. Eihan me mitaan huomattu, kun niin innoissaan hakattiin palloa ja treenailtiin. Sinne meni meidan kuvat. Kaikki muistot, hyvasti vain. Hajotus oli ihan suunnaton! Rahat Marika saa vakuutuksesta takaisin (jos saa), mutta kuvia ei kukaan tuo takaisin. Onneksi toisella kameralla on joitakin kuvia, mutta siita on jo pari viikkoa, kun se koko kamera lasahti. Voi olla, etta teille ei tanne blogiin tuu enaa yhtaan kuvia nahtavaksi. No, paratiisisaarellakin on kaarmeensa.
Toinenkin kaarme talla saarella on, nimittain sand flies. Ne on sellasia pienenpienia lentavia otokoita, jotka pistaa. Vahan niinku makaraiset, mutta niita ei huomaa ollenkaan. Ne ilmestyy illalla auringon laskiessa. Jotenki tassa on kaynyt niin, etta mina olen meista ainoa, joka karsii naista valtavia patteja aiheuttavista otokoista. Yks yo oli erityisen tuskallinen. Reissukirjasta poimittua:
"Roatan on paratiisisaari, jolla on kaarmeensa: SAND FLIES. Joka paikka taynna patteja. Ou jeah. At least somebody likes me. Ei paljo yolla lohuta ku syyhy yllattaa. VIHAAN NIITA!!! (kirjoitettu klo 00:16 tunnin sangyssa pyorimisen jalkeen, ja klo 1:38)"
Nukuin ehka kolme tuntia koko yona. Koko ajan teki mieli vaan raapia, raapia, raapia. Edellisena iltana eras paikallinen sanoi, etta "It's only in you mind." Koko yon tuo sama lause soi paassani uudestaan ja uudestaan. Jos se tyyppi ois ollu siina, ois saanu kuulla kunniansa. Aamulla jalat ja kadet oli taynna halkaisijaltaan 1-2 cm kokoisia punaisia paiseita. Olo oli aivan karmea. Ihana, rakas Telle pelasti minut antihistamiinitabletilla, joka vei tuskallisen kutinan pois. Tytot muistaa varmasti sen aamun. Olin niin raivona, etta vannoin lahtevani saarelta heti samana paivana. Ei paljon lohduttanut ajatus hyvaverisyydesta... Onneksi ongelma on nyt melkein poistunut ystavallisen vuokraisantamme antaman ammoniakin ja ostamani OFF:in avulla. Oon myos varmasti tottunu jo niihin, koska enaa patit eivat ole enaa niin isoja.
Olemme tutustuneet sukelluskurssin yhteydessa myos noin 50-vuotiaaseen amerikkalaiseen herraan Mikeen. Marika sai jollain ihmeen tavalla hanet pyytamaan meidat mukaansa merelle. Hanella on oma pieni vene, jolla lahdimme merelle snorklaamaan. Koko paivan snorklailimme kirkkaassa vedessa koralleja ihastellen. Vesi on ihan alyttoman kirkasta! Taman jalkeen han vei meidat kotiinsa ja esitteli meille kuvia merenalaisesta elamasta. Meidan katsellessamme kuvia Mike kokkasi meille illallisen alkupalaleipineen ja appelsiineineen. Olo oli ku prinsessalla. Mike tulosti meille viela yhden meista ottamansa snorklauskuvan. Illalla saimme viela lisaksi joogaopetusta. Tahtitaivaan loisteessa han toi meidat takaisin kotilaituriin ja toivotti hyvaa iltaa! Kaiken kukkuraksi han viela huokasi, etta "What a nice day!". Kylla meidan sydamet oli taynna riemua ja tulvillaan kiitosta tata ystavallista herraa kohtaan. Kaiken taman han teki ihan ilmaiseksi. Onneksi pystyin vahentamaan tata valtavaa kiitollisuudenvelkaa hieronnalla. Kylla vaihtokaupat kannattaa.
Nyt alkaa olla jo kiire biitsikentalle. Ensi kerralla kuulette taas lisaa!
perjantai 27. huhtikuuta 2012
sunnuntai 22. huhtikuuta 2012
Roatan, Honduras
PROLOGI
jossa palataan ajassa viiden viikon takaiseen Costa Ricaan
Kortti oli kateissa. Sita kaivettiin minun rinkastani, Tellen rinkasta ja Kakun rinkasta. Sita kaiveltiin kaikista kuviteltavissa olevista paikoista, mutta turhaan. Visa electron-korttini oli mennytta, eika jaanyt muuta vaihtoehtoa kuin soittaa pikainen puhelu Suomeen kortin lukitsemiseksi. Onneksi se ei sen jalkeen ilmestynyt enaa mistaan.
Olin luovuttanut nettipankkitunnukseni mainion ja luotettavan siskoni Maaritin haltuun reissun ajaksi. Mainio ja luotettava siskoni Maarit lupasi ystavallisesti maksaa eraan laskuni puolestani Suomessa. Sain sitten eraana paivan viestin, jossa mainio ja luotettava siskoni Maarit ilmoitti onnistuneensa lukitsemaan internetpankkini. Kortti hukassa, pankki lukossa. Nain ollen minulla ei ollut minkaanlaista paasya rahaa pursuavaan tiliini.
Uuden kortin lahettaminen tanne ei tullut kyseeseen. Pankkisedan mielesta minun ei olisi pitanyt antaa tunnuksia edes mainion ja luotettavan siskoni Maaritin hoteisiin. Seta kuitenkin lupasi auttaa nettipankin avaamisessa, kunhan hoitelisin itseni Suomen suurlahetystoon. Ainoa sellainen Vali-Amerikassa on Managuassa, Nicaraguassa. Sinne olimme onneksi menossa muutaman viikon kuluttua. Rahani siis makasivat turvassa ulottumattomissani. Mika tuuri, etta olin sattunut saamaan reissukavereikseni tytot, joilta ei katetta eika erilaisia kortteja puutu!
ENSIMMAINEN LUKU
jossa siirrytaan aikaan kielikurssin jalkeen ja tehdaan vierailu suurlahetystoon
Kielikurssista selvittyamme paatimme unohtaa kaikenlaisen opiskelun ainakin viikoksi. Vuorossa oli asioiden hoito suomen kielella. Saavuimme Managuaan, Suomen suurlahetystoon, jossa kaikki toimi moitteetta. Ongelmaani keskityttiin ja meille tarjottiin Muumi-karkkeja! (Kupissa oli myos Sukulaku, mutta kukaan meista ei kehdannut ottaa sita, ja niin lahettilas Petri soi sen. Nyyh.)
Pankkiasiat hoidettiin ja fakseja laheteltiin. Saimme myos useita varoituksia liittyen Hondurasiin, seuraavaan kohdemaahamme. Kertoivat sen olevan yksi maailman vakivaltaisimmista ellei jopa vakivaltaisin maa. Hondurasissa on paljon huumesotkuja, joihin saattaa viaton turistikin sotkeutua ollessaan vaarassa paikassa vaaraan aikaan. Kuitenkin harkintakyvyn sailyttaen on oikein turvallista matkustaa. Sitapaitsi meidan elamanrytmimme ei enaa voi turvallisempi olla: kymmenelta nukkumaan ja kuuden aikoihin ylos. Niinpa suhtauduimme oikein odottavasti edessamme olevaan Hondurasiin ja kauniiksi kehuttuihin saariin nimeltaan Bay Islands.
TOINEN LUKU
jossa matkustetaan eteenpain ja nukutaan pommiin
Seuraavana aamuna oli tarkoituksemme herata 03:30 ehtiaksemme Hondurasiin menevaan Ticabussiin. Liput olimme ostaneet jo aiemmin. Oli kuitenkin kayda ohraisesti: emme heranneet kellon soittoon ja herasimme vasta neljalta. Kiireesti lahdimme matkaan, ja ehdimme kuin ehdimmekin bussiin. Silla sitten matkustimme koko paivan San Pedro Sulaan, Hondurasin paakaupunkiin.
Aamu kirvoitti muutamia mainintoja reissukirjaamme:
KUNNIAMAININTA Aura Tellervo Ylimartimolle ansiokkaasta heraamisesta 04:03 ilman heraysapuneuvoja. Neuvokkaasti han heratti myos reissukaverinsa, ja A.T.Y:n biologisen kellon ansiosta ehdimme bussiin.
HAPEAMAININTA Katri Helka Eerika Lohelle, joka (myohemmin tuulettimen hurinaan vedoten) ei herannyt kellonsa soittoon, vaan saattoi koko seurueen vakavaan myohastymisvaaraan.
HUULENHEITON KUNNIAMAININTA M.T. Inkeroiselle, jolla jo 05.12 lappa lentaa ja nauru raikuu. Nimitettakoon hanet nyt taten aamuihmiseksi. (Tellervo Y)
KOLMAS LUKU
jossa saavutaan saarelle ja loydetaan hulppea lukaali seka biitsikentta!
San Pedro Sulassa viettamamme yon jalkeen matkustimme Roatanille, yhdelle Bay Islands-saarista. Kaunista ja hiukkasen kalliimpaa kuin muilla saarilla. Paatimme kestaa kalleuden, etenkin kun rahaa tursuava nettipankkini on taas ulottuvillani...Ensimmaisen yon nukuimme homeelle haisevassa hostellissa. Seuraavana paivana aloimme kartoittaa muunlaisia yopymispaikkoja, ja loysimme mahtavan asumuksen sopuhintaan. Nyt meilla on tilava asunto, jossa on kaksi riippumatoilla varustettua terassia, oma keittio, kuuma suihku ja kaikilla kilometrin levyiset sangyt. Mika parasta, paatimme oikopaata jaada seuraavaksi seitsemaksi yoksi. Maksamme luksuksesta hiukan enemman kuin hikisesta dormista, mutta se on joka dollarin arvoista. Kolmen matkustuspaivan jalkeen viikon asuminen yhdessa paikassa tuntui mahtavalta. Siirsimme vaatteet rinkoista kauniisiin pinoihin hyllyille ja asetuimme taloksi.
Kysellessamme biitsikentista kuulimme, etta paikalliset pelaavat biitsia nelja kertaa viikossa. Seuraavan pelipaivan tullen riensimme kohti pelikenttia. Kentalla nelja tummahipiaista miesta hakkasi palloa oikein olan takaa. Naytti silta, etta alle metrin loikalla ei ole mitaan asiaa kentalle. Miehet tuntuivat pelaavan tosissaan, ja taso oli todella jaatava. Paikallinen nainen hoksasi meidat tollistelemasta ja pyysi pallottelemaan. Myohemmin paasimme pelaamaankin. Taitoihimme ei luotettu niin etta olisimme pelanneet 2+2, vaan meita oli 4 yhdella puolella saarelaisten herrojen kanssa. Herrat pelasivat yhta tosissaan kuin aiemminkin ja sattivat toisiaan kuin viimeista paivaa...kuulemma saarelaista huumoria. Meita he kohtelivat kuitenkin hyvin, ja sain ainoastaan yhden julmetun iskun (pallosta) poskeeni. No, saimme sitten pelata hyvan tovin, oletettavasti enemman ihonvarin ja sukupuolen kuin pelitaitojen ansiosta. Pelaaminen jai aika vaatimattomaksi, koska pallon antaminen meille merkitsi aina mahdollista pisteen menetysta. No, mukavaa se oli kuitenkin! Pelien lopuksi kiittelimme, kieltaydyimme kaikenlaisista savuke- juoma- ja muista tarjouksista ja painelimme lukaaliimme iltaruoan laittoon.
Ruoka! Sita olemme toden teolla paasseet tekemaan itse. Kyllastyneena Gallo pintoon ja tuoresalaatin puuttumiseen tuntuu mahtavalta kokata itse. Olemme tehneet tonnikalapastaa, erilaisia salaatteja (sisaltaen kurkkua, tomaattia, juustoja, oliiveja, sipulia, vesimelonia, ananasta, purjoa, kaalia, porkkanaa, valkosipulia...), kaali-porkkana-tuntematon juures-sipulipataa, pannukakkuja, hedelmasalaatteja ynna muuta. Olemme myos pyrkineet hyodyntamaan uusia tuttavuuksia. Tellen tamanpaivaisen kauppareissun jalkeen jaakaapissa onkin nyt jos jonkinlaisia tuntemattomia juureksia huomista soppaa varten. Telle oli saanut ohjeita juuresten kayttoon niiden myyjalta kasittaakseni espanjaksi, toivotaan etta on ymmartanyt kaikki oikein.
VIIDES LUKU
jossa ollaan hermostuneita ja mennaan paistikkaa pintaa syvemmalle
Roatan on yksi maailman parhaista paikoista sukeltaa kirkkaan vetensa ja kauniin vedenalaisen elamansa takia. Olimme paattaneet suorittaa taalla PADI:n, kansainvalisen sukellussertifikaatin jonka suoritettuaan voi sukeltaa kaikkialla.Suhtauduimme tulevaan sukelluskoulutukseen pelonsekaisella jannityksella. Tellella oli tiedossa, etta korvissa olevien ongelmien takia sukeltaminen ei valttamatta tule onnistumaan. Mina mietin, miten alituiseen nuhaan tottuneet roorini tulevat toimeen paineen alaisena. Kakku oli ainoa, jolla oli lohensukuisena erinomainen ennuste tulevaan koitokseen lahdettaessa.
Sukelluskurssin oli maara kestaa 3-4 paivaa. Kurssin piti sisaltaa oppikirja, allasharjoituksia, opetusvideoita ja viimein sukelluksia avovesissa. Olimme kuulleet, etta uimataitomme testataan ja teoriaosaamisemme pannaan koetukselle pistokokeilla. Ensimmaisena aamuna astelimme jannittyneina sukellusfirman toimistolle. Arvelimme ensimmaisen paivan kuluvan teoriaopintojen parissa, mutta otimme uikkarit mukaan mahdollisia allaharjoituksia varten.
Aluksi tayttelimme terveydentilaan liittyvia kaavakkeita ja vakuutimme olevamme taysin vastuussa kaikesta ja tietoisia vaaroista, joita sukellukseen liittyy. Sen jalkeen meidat vietiin luokkahuoneeseen, jossa meille naytettiin 45 minuuttia kestava opetusvideo, jossa onneksemme oli tekstitys suomeksi. Videon katsottuamme tiesimme, etta tarkeinta sukeltamisessa on muistaa, ettei hengitysta saa koskaan pidattaa. Saimme sitten kaikki omat markapuvut, maskit, rapylat ja johtokimpun (hengitykseen liittyva regulaattori, syvyysmittari, happimittari...termisto hapuilee viela) Meidan kaskettiin odottaa, ja pian saapuikin tuleva ohjaajamme Tony. Han pyysi meita pukemaan markapuvut paallemme, ottamaan omat varusteemme ja hyppaamaan veneeseen.
Olimme hiukan kummissamme asioiden nopeasta etenemisesta, mutta hyppasimme kuuliaisesti veneeseen. Siella Tony ohjasi meidat happisailioiden luo ja naytti, miten varusteet kiinnitetaan tankkiin. Seuraavalla kerralla olisi meidan vuoromme laittaa ne paikoilleen. Veneessa oli muutama kokenut kanadalaissukeltaja. He nauroivat hermostuneille ilmeillemme. Kuullessaan, etta olemme juuri aloittaneet ja matkalla sukeltamaan, he ihmettelivat hiukkasen. Olivat kuulemma kurssin suorittaessaan aloittaneet altaassa. Taman kuuleminen ei helpottanut oloamme! Lyhyen venematkan jalkeen saavuimme paikkaan, jossa alkoi tapahtua.
Rapylat jalkaan, maski paahan, muutama koehengitys regulaattorista, veneen laidalle istumaan. Paalla liivi, jossa on jos jonkinlaista letkua ja painava happipullo selassa. Tony saattoi kertoa jo silloin mita kaikkea siina oli ja mihin niita tarvitaan. Sisaistaminen jai kuitenkin vahaiseksi kasvavan hermostumisen takia.
Loiskis! Tipahdan veteen veneen laidalta. Nenaan menee vetta koska en pitanyt maskista kiinni, tai se oli huonosti tai hengitin ohi regulaattorista, kaikki kavi niin akkia ja nielussakin on vetta, en saa henkea ja yskittaa, olen veden alla, nousen nopeasti pintaan ja paatan ettei tama tosiaankaan ole minun juttuni. Tytot lilluvat jo veneen vieressa rennosti kuin mitkakin. Ilmoitan heille, etten varmaankaan ole jatkamassa enaa yhtaan tata juttua. Paataan kuitenkin kokeilla hengittamista veden alla, nyt kun kerran olen tassa. Laitan maskin kunnolla paahan, regulaattorin suuhun ja painan kasvot veteen. Hups, hengitys kulkee vaivattomasti. Alla nakyy punertavia koralleja. Keltaiset ja sinisenkirjavat pikkukalat uiskentelevat uskomattoman kirkkaassa vedessa. Nayttaa kauniilta, ja paatan sittenkin jatkaa viela hiukkasen.
Ensimmaisella sukelluksella harjoittelemme maskin puhdistamista veden alla, ilmanlahteen vaihtamista ja liikkumisen hallintaa nosteen ja hengityksen avulla. Lisaksi sukeltelemme oppaamme johdolla, naemme kirkkaita vareja, uskomattoman kauniita kaloja ja koralleja. Itse en muistanut vilkaistakaan syvyysmittaria saati hapen maarasta kertovaa mittaria, mutta Kakku vaitti meidan kayneen kahdeksassa metrissa. Se oli meille oikein riittavasti ensimmaisella sukellusreissulla! Iltapaivalla katsoime lisaa opetusvideoita ja lahdimme sitten toipumaan uusista kokemuksistamme.
Seuraavana paivana teimme kaksi sukellusta. Ensimmaisella kerralla harjoittelimme matalassa vedessa perustaitoja, kuten maskin riisumista ja pukemista vedessa seka lisaa liikkumisen saatelya vedessa hengityksen avulla. Toisella sukelluksella vietimme aikaa noin tunnin verran, naimme kaikenlaista ja kavimme 18 metrissa. Vedenalainen maailma on uskomaton. Tunnetta on vaikea kuvailla. Painoton olo, rauhallinen liikkuminen, vain oma hengitys kuuluu korvissa, kalat uiskentelevat ymparilla, hamaraa ja kaunista. Todella siistia! Meinasivat kasimerkit loppua kesken, kun teki mieli kommunikoida kaikesta mita nakyy.
Valitettavasti Tellen korvaongelmat alkoivat muutaman metrin syvyydessa. Telle paasi kuitenkin aika syvalle tasaamalla paineita ahkerasti. Valilla korva kuitenkin poksahti, eika tuntunut kovin hyvalta. Tarykalvossa on reika, ja vaikka Telle onkin maailman sitkein, voi olla, etta sukellukset on nyt sukellettu Telsun osalta. Huomenna se selviaa, kun menemme taas veteen. Tanaan ei paasty sukeltamaan, koska on liian iso aallokko. Niinpa katsoimme opetusvideot loppuun ja opiskelimme paineita ja sukellusaikoja ja typen maaria elimistossa sukellusten jalkeen...jouduimme kayttamaan aivojamme taas kerran. Milloin tama opiskelu oikein loppuu?
Huomasimme, etta reissua on viisi viikkoa jaljella, ei enaa sitakaan. Hui.
jossa palataan ajassa viiden viikon takaiseen Costa Ricaan
Kortti oli kateissa. Sita kaivettiin minun rinkastani, Tellen rinkasta ja Kakun rinkasta. Sita kaiveltiin kaikista kuviteltavissa olevista paikoista, mutta turhaan. Visa electron-korttini oli mennytta, eika jaanyt muuta vaihtoehtoa kuin soittaa pikainen puhelu Suomeen kortin lukitsemiseksi. Onneksi se ei sen jalkeen ilmestynyt enaa mistaan.
Olin luovuttanut nettipankkitunnukseni mainion ja luotettavan siskoni Maaritin haltuun reissun ajaksi. Mainio ja luotettava siskoni Maarit lupasi ystavallisesti maksaa eraan laskuni puolestani Suomessa. Sain sitten eraana paivan viestin, jossa mainio ja luotettava siskoni Maarit ilmoitti onnistuneensa lukitsemaan internetpankkini. Kortti hukassa, pankki lukossa. Nain ollen minulla ei ollut minkaanlaista paasya rahaa pursuavaan tiliini.
Uuden kortin lahettaminen tanne ei tullut kyseeseen. Pankkisedan mielesta minun ei olisi pitanyt antaa tunnuksia edes mainion ja luotettavan siskoni Maaritin hoteisiin. Seta kuitenkin lupasi auttaa nettipankin avaamisessa, kunhan hoitelisin itseni Suomen suurlahetystoon. Ainoa sellainen Vali-Amerikassa on Managuassa, Nicaraguassa. Sinne olimme onneksi menossa muutaman viikon kuluttua. Rahani siis makasivat turvassa ulottumattomissani. Mika tuuri, etta olin sattunut saamaan reissukavereikseni tytot, joilta ei katetta eika erilaisia kortteja puutu!
ENSIMMAINEN LUKU
jossa siirrytaan aikaan kielikurssin jalkeen ja tehdaan vierailu suurlahetystoon
Kielikurssista selvittyamme paatimme unohtaa kaikenlaisen opiskelun ainakin viikoksi. Vuorossa oli asioiden hoito suomen kielella. Saavuimme Managuaan, Suomen suurlahetystoon, jossa kaikki toimi moitteetta. Ongelmaani keskityttiin ja meille tarjottiin Muumi-karkkeja! (Kupissa oli myos Sukulaku, mutta kukaan meista ei kehdannut ottaa sita, ja niin lahettilas Petri soi sen. Nyyh.)
Pankkiasiat hoidettiin ja fakseja laheteltiin. Saimme myos useita varoituksia liittyen Hondurasiin, seuraavaan kohdemaahamme. Kertoivat sen olevan yksi maailman vakivaltaisimmista ellei jopa vakivaltaisin maa. Hondurasissa on paljon huumesotkuja, joihin saattaa viaton turistikin sotkeutua ollessaan vaarassa paikassa vaaraan aikaan. Kuitenkin harkintakyvyn sailyttaen on oikein turvallista matkustaa. Sitapaitsi meidan elamanrytmimme ei enaa voi turvallisempi olla: kymmenelta nukkumaan ja kuuden aikoihin ylos. Niinpa suhtauduimme oikein odottavasti edessamme olevaan Hondurasiin ja kauniiksi kehuttuihin saariin nimeltaan Bay Islands.
TOINEN LUKU
jossa matkustetaan eteenpain ja nukutaan pommiin
Seuraavana aamuna oli tarkoituksemme herata 03:30 ehtiaksemme Hondurasiin menevaan Ticabussiin. Liput olimme ostaneet jo aiemmin. Oli kuitenkin kayda ohraisesti: emme heranneet kellon soittoon ja herasimme vasta neljalta. Kiireesti lahdimme matkaan, ja ehdimme kuin ehdimmekin bussiin. Silla sitten matkustimme koko paivan San Pedro Sulaan, Hondurasin paakaupunkiin.
Aamu kirvoitti muutamia mainintoja reissukirjaamme:
KUNNIAMAININTA Aura Tellervo Ylimartimolle ansiokkaasta heraamisesta 04:03 ilman heraysapuneuvoja. Neuvokkaasti han heratti myos reissukaverinsa, ja A.T.Y:n biologisen kellon ansiosta ehdimme bussiin.
HAPEAMAININTA Katri Helka Eerika Lohelle, joka (myohemmin tuulettimen hurinaan vedoten) ei herannyt kellonsa soittoon, vaan saattoi koko seurueen vakavaan myohastymisvaaraan.
HUULENHEITON KUNNIAMAININTA M.T. Inkeroiselle, jolla jo 05.12 lappa lentaa ja nauru raikuu. Nimitettakoon hanet nyt taten aamuihmiseksi. (Tellervo Y)
KOLMAS LUKU
jossa saavutaan saarelle ja loydetaan hulppea lukaali seka biitsikentta!
San Pedro Sulassa viettamamme yon jalkeen matkustimme Roatanille, yhdelle Bay Islands-saarista. Kaunista ja hiukkasen kalliimpaa kuin muilla saarilla. Paatimme kestaa kalleuden, etenkin kun rahaa tursuava nettipankkini on taas ulottuvillani...Ensimmaisen yon nukuimme homeelle haisevassa hostellissa. Seuraavana paivana aloimme kartoittaa muunlaisia yopymispaikkoja, ja loysimme mahtavan asumuksen sopuhintaan. Nyt meilla on tilava asunto, jossa on kaksi riippumatoilla varustettua terassia, oma keittio, kuuma suihku ja kaikilla kilometrin levyiset sangyt. Mika parasta, paatimme oikopaata jaada seuraavaksi seitsemaksi yoksi. Maksamme luksuksesta hiukan enemman kuin hikisesta dormista, mutta se on joka dollarin arvoista. Kolmen matkustuspaivan jalkeen viikon asuminen yhdessa paikassa tuntui mahtavalta. Siirsimme vaatteet rinkoista kauniisiin pinoihin hyllyille ja asetuimme taloksi.
Kysellessamme biitsikentista kuulimme, etta paikalliset pelaavat biitsia nelja kertaa viikossa. Seuraavan pelipaivan tullen riensimme kohti pelikenttia. Kentalla nelja tummahipiaista miesta hakkasi palloa oikein olan takaa. Naytti silta, etta alle metrin loikalla ei ole mitaan asiaa kentalle. Miehet tuntuivat pelaavan tosissaan, ja taso oli todella jaatava. Paikallinen nainen hoksasi meidat tollistelemasta ja pyysi pallottelemaan. Myohemmin paasimme pelaamaankin. Taitoihimme ei luotettu niin etta olisimme pelanneet 2+2, vaan meita oli 4 yhdella puolella saarelaisten herrojen kanssa. Herrat pelasivat yhta tosissaan kuin aiemminkin ja sattivat toisiaan kuin viimeista paivaa...kuulemma saarelaista huumoria. Meita he kohtelivat kuitenkin hyvin, ja sain ainoastaan yhden julmetun iskun (pallosta) poskeeni. No, saimme sitten pelata hyvan tovin, oletettavasti enemman ihonvarin ja sukupuolen kuin pelitaitojen ansiosta. Pelaaminen jai aika vaatimattomaksi, koska pallon antaminen meille merkitsi aina mahdollista pisteen menetysta. No, mukavaa se oli kuitenkin! Pelien lopuksi kiittelimme, kieltaydyimme kaikenlaisista savuke- juoma- ja muista tarjouksista ja painelimme lukaaliimme iltaruoan laittoon.
Ruoka! Sita olemme toden teolla paasseet tekemaan itse. Kyllastyneena Gallo pintoon ja tuoresalaatin puuttumiseen tuntuu mahtavalta kokata itse. Olemme tehneet tonnikalapastaa, erilaisia salaatteja (sisaltaen kurkkua, tomaattia, juustoja, oliiveja, sipulia, vesimelonia, ananasta, purjoa, kaalia, porkkanaa, valkosipulia...), kaali-porkkana-tuntematon juures-sipulipataa, pannukakkuja, hedelmasalaatteja ynna muuta. Olemme myos pyrkineet hyodyntamaan uusia tuttavuuksia. Tellen tamanpaivaisen kauppareissun jalkeen jaakaapissa onkin nyt jos jonkinlaisia tuntemattomia juureksia huomista soppaa varten. Telle oli saanut ohjeita juuresten kayttoon niiden myyjalta kasittaakseni espanjaksi, toivotaan etta on ymmartanyt kaikki oikein.
VIIDES LUKU
jossa ollaan hermostuneita ja mennaan paistikkaa pintaa syvemmalle
Roatan on yksi maailman parhaista paikoista sukeltaa kirkkaan vetensa ja kauniin vedenalaisen elamansa takia. Olimme paattaneet suorittaa taalla PADI:n, kansainvalisen sukellussertifikaatin jonka suoritettuaan voi sukeltaa kaikkialla.Suhtauduimme tulevaan sukelluskoulutukseen pelonsekaisella jannityksella. Tellella oli tiedossa, etta korvissa olevien ongelmien takia sukeltaminen ei valttamatta tule onnistumaan. Mina mietin, miten alituiseen nuhaan tottuneet roorini tulevat toimeen paineen alaisena. Kakku oli ainoa, jolla oli lohensukuisena erinomainen ennuste tulevaan koitokseen lahdettaessa.
Sukelluskurssin oli maara kestaa 3-4 paivaa. Kurssin piti sisaltaa oppikirja, allasharjoituksia, opetusvideoita ja viimein sukelluksia avovesissa. Olimme kuulleet, etta uimataitomme testataan ja teoriaosaamisemme pannaan koetukselle pistokokeilla. Ensimmaisena aamuna astelimme jannittyneina sukellusfirman toimistolle. Arvelimme ensimmaisen paivan kuluvan teoriaopintojen parissa, mutta otimme uikkarit mukaan mahdollisia allaharjoituksia varten.
Aluksi tayttelimme terveydentilaan liittyvia kaavakkeita ja vakuutimme olevamme taysin vastuussa kaikesta ja tietoisia vaaroista, joita sukellukseen liittyy. Sen jalkeen meidat vietiin luokkahuoneeseen, jossa meille naytettiin 45 minuuttia kestava opetusvideo, jossa onneksemme oli tekstitys suomeksi. Videon katsottuamme tiesimme, etta tarkeinta sukeltamisessa on muistaa, ettei hengitysta saa koskaan pidattaa. Saimme sitten kaikki omat markapuvut, maskit, rapylat ja johtokimpun (hengitykseen liittyva regulaattori, syvyysmittari, happimittari...termisto hapuilee viela) Meidan kaskettiin odottaa, ja pian saapuikin tuleva ohjaajamme Tony. Han pyysi meita pukemaan markapuvut paallemme, ottamaan omat varusteemme ja hyppaamaan veneeseen.
Olimme hiukan kummissamme asioiden nopeasta etenemisesta, mutta hyppasimme kuuliaisesti veneeseen. Siella Tony ohjasi meidat happisailioiden luo ja naytti, miten varusteet kiinnitetaan tankkiin. Seuraavalla kerralla olisi meidan vuoromme laittaa ne paikoilleen. Veneessa oli muutama kokenut kanadalaissukeltaja. He nauroivat hermostuneille ilmeillemme. Kuullessaan, etta olemme juuri aloittaneet ja matkalla sukeltamaan, he ihmettelivat hiukkasen. Olivat kuulemma kurssin suorittaessaan aloittaneet altaassa. Taman kuuleminen ei helpottanut oloamme! Lyhyen venematkan jalkeen saavuimme paikkaan, jossa alkoi tapahtua.
Rapylat jalkaan, maski paahan, muutama koehengitys regulaattorista, veneen laidalle istumaan. Paalla liivi, jossa on jos jonkinlaista letkua ja painava happipullo selassa. Tony saattoi kertoa jo silloin mita kaikkea siina oli ja mihin niita tarvitaan. Sisaistaminen jai kuitenkin vahaiseksi kasvavan hermostumisen takia.
Loiskis! Tipahdan veteen veneen laidalta. Nenaan menee vetta koska en pitanyt maskista kiinni, tai se oli huonosti tai hengitin ohi regulaattorista, kaikki kavi niin akkia ja nielussakin on vetta, en saa henkea ja yskittaa, olen veden alla, nousen nopeasti pintaan ja paatan ettei tama tosiaankaan ole minun juttuni. Tytot lilluvat jo veneen vieressa rennosti kuin mitkakin. Ilmoitan heille, etten varmaankaan ole jatkamassa enaa yhtaan tata juttua. Paataan kuitenkin kokeilla hengittamista veden alla, nyt kun kerran olen tassa. Laitan maskin kunnolla paahan, regulaattorin suuhun ja painan kasvot veteen. Hups, hengitys kulkee vaivattomasti. Alla nakyy punertavia koralleja. Keltaiset ja sinisenkirjavat pikkukalat uiskentelevat uskomattoman kirkkaassa vedessa. Nayttaa kauniilta, ja paatan sittenkin jatkaa viela hiukkasen.
Ensimmaisella sukelluksella harjoittelemme maskin puhdistamista veden alla, ilmanlahteen vaihtamista ja liikkumisen hallintaa nosteen ja hengityksen avulla. Lisaksi sukeltelemme oppaamme johdolla, naemme kirkkaita vareja, uskomattoman kauniita kaloja ja koralleja. Itse en muistanut vilkaistakaan syvyysmittaria saati hapen maarasta kertovaa mittaria, mutta Kakku vaitti meidan kayneen kahdeksassa metrissa. Se oli meille oikein riittavasti ensimmaisella sukellusreissulla! Iltapaivalla katsoime lisaa opetusvideoita ja lahdimme sitten toipumaan uusista kokemuksistamme.
Seuraavana paivana teimme kaksi sukellusta. Ensimmaisella kerralla harjoittelimme matalassa vedessa perustaitoja, kuten maskin riisumista ja pukemista vedessa seka lisaa liikkumisen saatelya vedessa hengityksen avulla. Toisella sukelluksella vietimme aikaa noin tunnin verran, naimme kaikenlaista ja kavimme 18 metrissa. Vedenalainen maailma on uskomaton. Tunnetta on vaikea kuvailla. Painoton olo, rauhallinen liikkuminen, vain oma hengitys kuuluu korvissa, kalat uiskentelevat ymparilla, hamaraa ja kaunista. Todella siistia! Meinasivat kasimerkit loppua kesken, kun teki mieli kommunikoida kaikesta mita nakyy.
Valitettavasti Tellen korvaongelmat alkoivat muutaman metrin syvyydessa. Telle paasi kuitenkin aika syvalle tasaamalla paineita ahkerasti. Valilla korva kuitenkin poksahti, eika tuntunut kovin hyvalta. Tarykalvossa on reika, ja vaikka Telle onkin maailman sitkein, voi olla, etta sukellukset on nyt sukellettu Telsun osalta. Huomenna se selviaa, kun menemme taas veteen. Tanaan ei paasty sukeltamaan, koska on liian iso aallokko. Niinpa katsoimme opetusvideot loppuun ja opiskelimme paineita ja sukellusaikoja ja typen maaria elimistossa sukellusten jalkeen...jouduimme kayttamaan aivojamme taas kerran. Milloin tama opiskelu oikein loppuu?
Huomasimme, etta reissua on viisi viikkoa jaljella, ei enaa sitakaan. Hui.
tiistai 10. huhtikuuta 2012
Semana Santa
Palaamme menneeseen aikaan ja elamme nyt paasiaisen sapattia (lauantaita) tata blogitekstia kirjoittaessa. Blogiteksti on alkuunsa luotu uima-altaan reunalla kuivamustekynalla internetyhteyksien ulottumattomissa.
Edellisen blogipaivityksen jalkeisena paivana olimme vaeltamassa vuoristossa Panaman pohjoisosassa. Tasta paivasta on nyt kulunut tarpeeksi kauan, joten olemme kuivuneet ja pystymme lammolla muisteleen kavelya. Taallakin voi siis olla kylma kun menee tarpeeksi korkealle. Lahdimme aamuvarhaisella ennen kukonlaulua ja varmaan jo ennen sian pierasuakin bussilla Cerro Puntaan tarkoituksenamme kavella Panaman kauneimman luonnonpuiston halki 23 km Boqueteen. Paikan paalla selvisi etta luonnonpuisto oli suljettu maavyoryjen vuoksi. Itsepaisina suomalaisina lahdimme tallustamaan reittia varotuksista huolimatta. Olimmehan kuulleet joidenkin sen kavelleen vastikaan. Luonto oli kylla maineensa arvoinen, uskomattoman vehrea. Hieman meinasi rohkeita&sisukkaita suomalaistyttoja kauhistuttaa vuoriston uumenissa maavyoryjen jaljet ja niiden kohdilla tossua laitettin tahdikkaammin eteenpain kauniista luonnosta huolimatta. Vuoristo-osuuden jalkeen
alkoi odotettu rankkasade. Viimeiset kolme tuntia taivalsimme kaatosateessa. Valilla kavimme pienen katoksen alla, jolloin LUULIMME matkaa viela olevan vain 4km. Hieman siina katoksen suojassa ihmettelimme, kun yksi pariskunta toivotti onnea kuullessaan aikovamme kavella loppumatkan bussin sijasta. Parin tunnin vesisateessa taivaltamisen jalkeen ymmarsimme pariskunnan ihmettelyn. Talloin ei maaranpaasta ollut harmainta haisua. Paikalliselta tytolta kysyttaessa matkan mittaa vastauksena oli " puoli tuntia kavellen ". Kaytannossa kaksi-kolme tuntia reippaasti marssien. Taman kuultuamme seuraavan lava-auton tullessa Kakun peukalo nousi ja HIPHEI! Kyytiin paastiin. Likomarkina ja kylmina istuimme lavalle parin peltomiehen seuraksi ja suurenmoiset kiitokset Kakun peukalolle annoimme. Lavalla matkaa tehtiin viela 15 minuuttia, etta sellanen puolituntinen kavelymatka taallapain on.
Boquetessa menimme ensimmaiseen hostelliin mika eteen tuli ja iloksemme siella oli lamminvesisuihkut. Koskaan ennen ei kuuma suihku ole tuntunut niin taivaallisen ihanalta. Sattumalta hostellissamme oli majoittuneena kaksi suomalaista, jotka olivat vaihtareina Costa Ricassa. Ilta oli siis todellinen suomalaisilta, jossa opetimme suomenkielta tanskalaiselle. Kylla naurua riitti, kun danska pojken yritti lukea suomea.
Panama oli erittain monipuolinen maa; vuoristoa, ranta- ja kaupunkielamaa. Yksi pieni huomio, joka taytyy mainita Panamasta. Ystavamme Marika on koko reissumme ajan puhunut Panamahatun ostosta Panama Citysta. Mutta kuinkas ollakkaan kierrettyamme viisi paivaa Panama citya ja niita tuhansia hattuputiikkeja, EI M. Inkeroinen loytanyt sopivaa hattua.
Ensimmainen maa on nyt hyvastelty. Jatimme Panaman keskiviikkona (kiirastoista ennen), mika ei ollutkaan aivan yhta helppoa kuin jattaa kotoSuomi Tornio- Haaparanta rajapyykilla. Jonotimme kolme tuntia yhden passileiman vuoksi. Jonottamista edelsi tietysti matkatavaroiden tarkistus erillisessa huoneessa. Ja kun Panaman tulliviranomaiset olivat hyvaksyneet lahtomme, odotti meita jo Costa Rican tulliviranomaiset. Jonottamista kevensi sveitsilainen kanssamatkustaja parin minuutin valein hokemalla " Good system.". Tulleista selvittya, 14 tunnin bussimatkan kruunasi bussin ajovalojen sammuminen ja taman vuoksi bussin vaihto. No meillahan ei lomalla ole minnekaan kiiretta.
Costa Rican paakaupunki San Jose oli iloinen yllatys. Kaikki ovat nimittain varoittaneet meita sen likaisuudesta, rumuudesta ja hokeneet ettei siella kannata viettaa aikaa. Meille San Jose naytti kuitenkin parhaat puolensa, vaikkakin vain yhden paivan aikana.
Semana Santan (paasiaisen) viettopaikaksi valitsimme paikallisten suosiman rantapaikan Playa de Cocon pohjois Costa Ricasta. Tosiasiassa meilla ei paljon vaihtoehtoja ollut. Semana Santa on taalla yksi suurimmista juhlista, jolloin kaikilla on viikon loma. Ihmiset suuntaavat talloin rannoille. Kaikki hostellit ja majatalot on varattuja. Bussit eivat kulje normaalisti. Alkoholia ei saa myyda keskiviikosta perjantaihin, mutta toki sita ihmiset ostavat ennakkoon.
Viime tipassa loysimme meidan rahavarastolle sopivan hostellin ja paasimme rannalle. Alkuunsa hostelli aiheutti pienoisen pettymyksen keittion puuttumisen vuoksi, mutta UIMA-ALLAS kuittasi pettymykset ja toi hymyn huulille. Costa Rica on hintaluokaltaan Vali-A:n kallein maa ja siksi aattelimme alkuunsa itse tehda paasiaisen ruoat. Olimme ehtineet ostaa valmiiksi mita herkullisempia eineksia ja unelmoitiin et paastaan itse kokkaamaan. Ja nain ollen syomaan muutakin kuin gallo pintoa (riisi-papu-mossoa) ja munakasta. No nyt kannamme viela hetken verran rinkassa siirappipurkkia, pancake-jauhoja ja makaronia. Meille suunnattoman ilon tuonut uima-allas, toi myos koko kylalle suurta iloa. Parhaimmillaan altaassa uiskenteli 27 tyyppia mukaan lukien kolme sukelluskurssilaista sukellusvalineineen.
Paasianen kului auringon paisteessa uiskennellen ja lentopalloa pelaten. Nyt olemme edenneet jo Nicaraguan puolelle, mutta seuraavassa blogitekstissa palaamme asiaan...
Edellisen blogipaivityksen jalkeisena paivana olimme vaeltamassa vuoristossa Panaman pohjoisosassa. Tasta paivasta on nyt kulunut tarpeeksi kauan, joten olemme kuivuneet ja pystymme lammolla muisteleen kavelya. Taallakin voi siis olla kylma kun menee tarpeeksi korkealle. Lahdimme aamuvarhaisella ennen kukonlaulua ja varmaan jo ennen sian pierasuakin bussilla Cerro Puntaan tarkoituksenamme kavella Panaman kauneimman luonnonpuiston halki 23 km Boqueteen. Paikan paalla selvisi etta luonnonpuisto oli suljettu maavyoryjen vuoksi. Itsepaisina suomalaisina lahdimme tallustamaan reittia varotuksista huolimatta. Olimmehan kuulleet joidenkin sen kavelleen vastikaan. Luonto oli kylla maineensa arvoinen, uskomattoman vehrea. Hieman meinasi rohkeita&sisukkaita suomalaistyttoja kauhistuttaa vuoriston uumenissa maavyoryjen jaljet ja niiden kohdilla tossua laitettin tahdikkaammin eteenpain kauniista luonnosta huolimatta. Vuoristo-osuuden jalkeen
alkoi odotettu rankkasade. Viimeiset kolme tuntia taivalsimme kaatosateessa. Valilla kavimme pienen katoksen alla, jolloin LUULIMME matkaa viela olevan vain 4km. Hieman siina katoksen suojassa ihmettelimme, kun yksi pariskunta toivotti onnea kuullessaan aikovamme kavella loppumatkan bussin sijasta. Parin tunnin vesisateessa taivaltamisen jalkeen ymmarsimme pariskunnan ihmettelyn. Talloin ei maaranpaasta ollut harmainta haisua. Paikalliselta tytolta kysyttaessa matkan mittaa vastauksena oli " puoli tuntia kavellen ". Kaytannossa kaksi-kolme tuntia reippaasti marssien. Taman kuultuamme seuraavan lava-auton tullessa Kakun peukalo nousi ja HIPHEI! Kyytiin paastiin. Likomarkina ja kylmina istuimme lavalle parin peltomiehen seuraksi ja suurenmoiset kiitokset Kakun peukalolle annoimme. Lavalla matkaa tehtiin viela 15 minuuttia, etta sellanen puolituntinen kavelymatka taallapain on.
Boquetessa menimme ensimmaiseen hostelliin mika eteen tuli ja iloksemme siella oli lamminvesisuihkut. Koskaan ennen ei kuuma suihku ole tuntunut niin taivaallisen ihanalta. Sattumalta hostellissamme oli majoittuneena kaksi suomalaista, jotka olivat vaihtareina Costa Ricassa. Ilta oli siis todellinen suomalaisilta, jossa opetimme suomenkielta tanskalaiselle. Kylla naurua riitti, kun danska pojken yritti lukea suomea.
Panama oli erittain monipuolinen maa; vuoristoa, ranta- ja kaupunkielamaa. Yksi pieni huomio, joka taytyy mainita Panamasta. Ystavamme Marika on koko reissumme ajan puhunut Panamahatun ostosta Panama Citysta. Mutta kuinkas ollakkaan kierrettyamme viisi paivaa Panama citya ja niita tuhansia hattuputiikkeja, EI M. Inkeroinen loytanyt sopivaa hattua.
Ensimmainen maa on nyt hyvastelty. Jatimme Panaman keskiviikkona (kiirastoista ennen), mika ei ollutkaan aivan yhta helppoa kuin jattaa kotoSuomi Tornio- Haaparanta rajapyykilla. Jonotimme kolme tuntia yhden passileiman vuoksi. Jonottamista edelsi tietysti matkatavaroiden tarkistus erillisessa huoneessa. Ja kun Panaman tulliviranomaiset olivat hyvaksyneet lahtomme, odotti meita jo Costa Rican tulliviranomaiset. Jonottamista kevensi sveitsilainen kanssamatkustaja parin minuutin valein hokemalla " Good system.". Tulleista selvittya, 14 tunnin bussimatkan kruunasi bussin ajovalojen sammuminen ja taman vuoksi bussin vaihto. No meillahan ei lomalla ole minnekaan kiiretta.
Costa Rican paakaupunki San Jose oli iloinen yllatys. Kaikki ovat nimittain varoittaneet meita sen likaisuudesta, rumuudesta ja hokeneet ettei siella kannata viettaa aikaa. Meille San Jose naytti kuitenkin parhaat puolensa, vaikkakin vain yhden paivan aikana.
Semana Santan (paasiaisen) viettopaikaksi valitsimme paikallisten suosiman rantapaikan Playa de Cocon pohjois Costa Ricasta. Tosiasiassa meilla ei paljon vaihtoehtoja ollut. Semana Santa on taalla yksi suurimmista juhlista, jolloin kaikilla on viikon loma. Ihmiset suuntaavat talloin rannoille. Kaikki hostellit ja majatalot on varattuja. Bussit eivat kulje normaalisti. Alkoholia ei saa myyda keskiviikosta perjantaihin, mutta toki sita ihmiset ostavat ennakkoon.
Viime tipassa loysimme meidan rahavarastolle sopivan hostellin ja paasimme rannalle. Alkuunsa hostelli aiheutti pienoisen pettymyksen keittion puuttumisen vuoksi, mutta UIMA-ALLAS kuittasi pettymykset ja toi hymyn huulille. Costa Rica on hintaluokaltaan Vali-A:n kallein maa ja siksi aattelimme alkuunsa itse tehda paasiaisen ruoat. Olimme ehtineet ostaa valmiiksi mita herkullisempia eineksia ja unelmoitiin et paastaan itse kokkaamaan. Ja nain ollen syomaan muutakin kuin gallo pintoa (riisi-papu-mossoa) ja munakasta. No nyt kannamme viela hetken verran rinkassa siirappipurkkia, pancake-jauhoja ja makaronia. Meille suunnattoman ilon tuonut uima-allas, toi myos koko kylalle suurta iloa. Parhaimmillaan altaassa uiskenteli 27 tyyppia mukaan lukien kolme sukelluskurssilaista sukellusvalineineen.
Paasianen kului auringon paisteessa uiskennellen ja lentopalloa pelaten. Nyt olemme edenneet jo Nicaraguan puolelle, mutta seuraavassa blogitekstissa palaamme asiaan...
maanantai 2. huhtikuuta 2012
Kaupunkielamaa
Panama City on erittain viehattava kaupunki. Niin viehattava, etta viihdyimme siella jopa 5 yota. Se on paljon reissulaisille, jotka tykkaavat rauhallisesta menosta ja vedesta. Ollemme tulleet siihen tulokseen, etta vesipaikat on se meidan juttu. On se vesi sitten joessa, jarvessa tai meressa. Uima-allaskin kay. Panama City on kylla meren rannalla, mutta vesi on niin likaista ja haisevaa, ettei siella kukaan ui. Lahimmat jarkevat biitsit on noin tunnin ajomatkan paassa.
Kanavalla vietetyn paivan jalkeen lahdimme seuraavana paivana innokkaasti liikkeelle. Matkan paamaarana oli yksi Panama Cityn suurimmista ostoskeskuksista, Albrook Mall. Ah, mika taivas se meille olikaan. Kauppakeskus oli ihan VALTAVA. Tuntui oudolta yhtakkia, polyisten ja pienten putiikkien jalkeen, olla suuressa, ilmastoidussa, siistissa ja niin lansimaalaisessa kauppakeskuksessa. Heti ensimmaisessa kaupassa suuntavaisto (ainakin minulla) meni taysin sekaisin. Alku meni vaaterekilta toiselle juostessa. Jokapuolella oli NIIN ihania vaatteita ja NIIN halpaa. Ja vaatteet oli NIIN erilaisia kuin Suomessa. Mietin jo, etta taman takia voisin muuttaa Panamaan. Ensimmaisessa kaupassa meilla meni vahintaan 1,5 tuntia. Seuraavassa kaupassa ihan sama juttu ja samoin sita seuraavassa. Koko paivan aikana (8h) ehdin kaymaan ehka kuudessa kaupassa. Pitkan shoppailupaivan jalkeen rinkat painavat nyt enemman, mutta kylla lisakilot mielellaan kantaa. Saatiin kaikkea tarpeellista kuten esim. jalkapallo. Emmehan toki mitaan turhaa osta. ;) Telle on ikionnellinen lenkkareiden omistaja. Samat lenkkarit, jotka Suomessa maksavat 180 euroa, maksoivat taalla (alennuksessa) 75 dollaria. Eli siis noin 56 euroa. Kasittamatonta. Ihan aidot Asicsen lenkkarit. Harmi, ettei kamera ollut valmiina todistamaan Tellen haltioitunutta ilmetta.
Tutustuimme myos vahan kaupungin historiaan ja kulttuuriin vierailemalla vanhassa kaupungissa, Casco Viejossa. Olemme haaveilleet kirkossa kaymisesta koko reissun ajan. Erityisesti Marika, pian vihittava diakoni, on halunnut nahda takalaisia kirkonmenoja. Sunnuntaina meita onnisti, ja paasimme osallistumaan palmusunnuntain messuun. Saimme kateemme liturgiakaavan ja siita yritimme toimituksen ajan seurata messun kulkua vaatimattomalla kielitaidollamme. Heiluttelimme palmunoksia, taputimme musiikin tahtiin, kattelimme hammentyneina lahella istuvia rauhaa toivottaen ja yritimme saada sanomasta selvaa. Pappi oli niin vanha, etta hanet piti kahden miehen voimin taluttaa eri ponttoihin puhumaan. Mielenkiintoinen kokemus. Ja taas yksi syy opiskella espanjaa entista ahkerammin.
Me suomalaiset ollaan aika jaykkaa ja juroa kansaa. Poskipusut ei todellakaan oo meille mikaan tuttu juttu. Taalla olemme kuitenkin paasseet harjoittelemaan tata jaloa taitoa. Poskipusuista on hyvaa vauhtia tulossa tuttuakin tutumpi hyvastelymuoto. Ensimmaisella kerralla olo oli erittain hammentynyt ja hyvastely sujui vaivautuneesti ja jaykasti. Pikkuhiljaa poskipusut alkavat sujua luonnollisemmin. Toinen taito, jota kovasti harjoittelemme, on small talk. How are you, tulee taalla kaikilta muilta niin helposti. Aluksi pelkka vastaaminen, Fine thank you, tuli hitaasti ja kankeasti. Liian monesti unohtui kysya kuulumisia myos toiselta osapuolelta. Edistysta on kuitenkin tapahtunut. Laskujeni mukaan olen jopa kolme kertaa ehtinyt honkaista How are you? heti tervehdyksen jalkeen ennen keskustelukumppania. Sivistyneita tapoja taalla siis opetellaan.
Hostellissa tutustuimme rankalaisiin, joista yksi asuu talla hetkella Kolumbiassa ja osaa hyvin espanjaa. Han oli ensimmainen, joka uskalsi nauraa suoraan Marikan esitellessa itsensa. Selvisi, etta marico (Kolumbiassa marica) tarkoittaa homoa. Milloinkaan aiemmin emme ole huomanneet mitaan hamaraa ilmeissa, kun nimista on tullut puhetta. Tai sitten emme vain ole tajunneet. Nyt Marika siis kuumeisesti miettii lempinimea itsellensa. Emmehan toki halua aiheuttaa vaarinkasityksia. Nyt kaivataan teidan mielipiteitanne ja ehdotuksia otetaan vastaan. Marge, Marsu, Marsupilami, Markku, Mari, Maria, Martti...?
Kanavalla vietetyn paivan jalkeen lahdimme seuraavana paivana innokkaasti liikkeelle. Matkan paamaarana oli yksi Panama Cityn suurimmista ostoskeskuksista, Albrook Mall. Ah, mika taivas se meille olikaan. Kauppakeskus oli ihan VALTAVA. Tuntui oudolta yhtakkia, polyisten ja pienten putiikkien jalkeen, olla suuressa, ilmastoidussa, siistissa ja niin lansimaalaisessa kauppakeskuksessa. Heti ensimmaisessa kaupassa suuntavaisto (ainakin minulla) meni taysin sekaisin. Alku meni vaaterekilta toiselle juostessa. Jokapuolella oli NIIN ihania vaatteita ja NIIN halpaa. Ja vaatteet oli NIIN erilaisia kuin Suomessa. Mietin jo, etta taman takia voisin muuttaa Panamaan. Ensimmaisessa kaupassa meilla meni vahintaan 1,5 tuntia. Seuraavassa kaupassa ihan sama juttu ja samoin sita seuraavassa. Koko paivan aikana (8h) ehdin kaymaan ehka kuudessa kaupassa. Pitkan shoppailupaivan jalkeen rinkat painavat nyt enemman, mutta kylla lisakilot mielellaan kantaa. Saatiin kaikkea tarpeellista kuten esim. jalkapallo. Emmehan toki mitaan turhaa osta. ;) Telle on ikionnellinen lenkkareiden omistaja. Samat lenkkarit, jotka Suomessa maksavat 180 euroa, maksoivat taalla (alennuksessa) 75 dollaria. Eli siis noin 56 euroa. Kasittamatonta. Ihan aidot Asicsen lenkkarit. Harmi, ettei kamera ollut valmiina todistamaan Tellen haltioitunutta ilmetta.
Tutustuimme myos vahan kaupungin historiaan ja kulttuuriin vierailemalla vanhassa kaupungissa, Casco Viejossa. Olemme haaveilleet kirkossa kaymisesta koko reissun ajan. Erityisesti Marika, pian vihittava diakoni, on halunnut nahda takalaisia kirkonmenoja. Sunnuntaina meita onnisti, ja paasimme osallistumaan palmusunnuntain messuun. Saimme kateemme liturgiakaavan ja siita yritimme toimituksen ajan seurata messun kulkua vaatimattomalla kielitaidollamme. Heiluttelimme palmunoksia, taputimme musiikin tahtiin, kattelimme hammentyneina lahella istuvia rauhaa toivottaen ja yritimme saada sanomasta selvaa. Pappi oli niin vanha, etta hanet piti kahden miehen voimin taluttaa eri ponttoihin puhumaan. Mielenkiintoinen kokemus. Ja taas yksi syy opiskella espanjaa entista ahkerammin.
Me suomalaiset ollaan aika jaykkaa ja juroa kansaa. Poskipusut ei todellakaan oo meille mikaan tuttu juttu. Taalla olemme kuitenkin paasseet harjoittelemaan tata jaloa taitoa. Poskipusuista on hyvaa vauhtia tulossa tuttuakin tutumpi hyvastelymuoto. Ensimmaisella kerralla olo oli erittain hammentynyt ja hyvastely sujui vaivautuneesti ja jaykasti. Pikkuhiljaa poskipusut alkavat sujua luonnollisemmin. Toinen taito, jota kovasti harjoittelemme, on small talk. How are you, tulee taalla kaikilta muilta niin helposti. Aluksi pelkka vastaaminen, Fine thank you, tuli hitaasti ja kankeasti. Liian monesti unohtui kysya kuulumisia myos toiselta osapuolelta. Edistysta on kuitenkin tapahtunut. Laskujeni mukaan olen jopa kolme kertaa ehtinyt honkaista How are you? heti tervehdyksen jalkeen ennen keskustelukumppania. Sivistyneita tapoja taalla siis opetellaan.
Hostellissa tutustuimme rankalaisiin, joista yksi asuu talla hetkella Kolumbiassa ja osaa hyvin espanjaa. Han oli ensimmainen, joka uskalsi nauraa suoraan Marikan esitellessa itsensa. Selvisi, etta marico (Kolumbiassa marica) tarkoittaa homoa. Milloinkaan aiemmin emme ole huomanneet mitaan hamaraa ilmeissa, kun nimista on tullut puhetta. Tai sitten emme vain ole tajunneet. Nyt Marika siis kuumeisesti miettii lempinimea itsellensa. Emmehan toki halua aiheuttaa vaarinkasityksia. Nyt kaivataan teidan mielipiteitanne ja ehdotuksia otetaan vastaan. Marge, Marsu, Marsupilami, Markku, Mari, Maria, Martti...?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)