TEHTAVANANTO:
TOUKOKUUN TEHTÄVÄ SINULLE KATRI.
Keksi matkaseurueellesi jotakin ihanaa hemmottelua.
TEE HYVIN! NAUTTIKAA!
SUORITUSTAPA: Hemmottelupaiva. Paivan sisalto: aromaterapeuttinen hieronta, kasvohoito, kasihoito, jalkahoito seka vapaa oleilu hotellin uima-altaalla. Lisaksi kaynti kampaajalla ja illallinen kiinalaisessa ravintolassa (kaikella kunnioituksella nica-ruokia kohtaan; Gallo pinto ei kuulu hemmottelupaivaan)
SUORITUSAJANKOHTA: 22.5.2012
SUORITUSPAIKKA: Hotel Spa Granada, Granada, Nicaragua
OSALLISTUJIEN KUVAUS: Aamulla valmistimme erittain maittavan aamiaisen hedelmineen, jogurtteineen, toasteineen, kahveineen ja kekseineen. Aamupalan jalkeen siirryimme Hotel Spa Granadaan, jossa paasimme aluksi tunnin kestavaan aromaterapeuttiseen hierontaan. Hieronnan jalkeen olo oli taivaallinen!
Hieronnan jalkeen Kakku paasi suoraan muihin hoitoihin, ja Telle ja Marika viettivat aikaa altaalla auringon paisteessa. Lopulta Kakku saapui hoidoista - kynnet vaaleanpunaisena hohtaen. Oli ilmeisesti taas kielitaidossa parantamista.
Paasimme sitten kukin vuorollamme nauttimaan hoidoista. Miellyttava nuori nainen laittoi katemme, jalkamme ja kasvomme uuteen uskoon. Ette tule tunnistamaan meita, te siella!
Pelkasimme, etta vaivalla hankittu rusketus huuhtoutuu kuorintavoiteen mukana viemariin, mutta jai sita varia viela pintaan.
Kun kaikki oli hoidettu ja altaassa lilluttu, alkoi jo paiva kaartaa iltaan. Vuorossa oli kampaamokaynti. Reipasotteinen kampaaja ei turhia kysellyt, vaan leikkasi kaikkien kolmen hiukset noin puolessa tunnissa. Kuivat latvat jaivat kampaamon lattialle, kun me puolestamme suuntasimme kohti illallispaikkaa.
Kiinalaisesta ravintolasta saimme kaikki herkulliset annokset. Tuntui hemmottelulta syoda papujen sijaan kasviksilla hoystettya mausteista ruokaa! Illallisen jalkeen poikkesimme viela jalkiruokajaatelolla.
TODISTUSAINEISTO:
Voitte vain kuvitella, koska kamera on rikki, Marikan kannykka kadoksissa ja Tellen kannykalta ei saada kuvia siirettya koneelle. Lo siento, valitamme.
Taman mahtavan hemmottelupaivan meille tarjosivat ystavamme. Jattimainen kiitos, taas! Pian nahdaan! <3
tiistai 22. toukokuuta 2012
Ympyra sulkeutuu
Taalla ollaan taas, Nicaraguassa. Kolmatta kertaa. Tuntuu niinku kotiin ois tullu. Kolme yota siihen, etta lennot lahtee kohti Suomea. Viiminen viikko on menny enemman ja enemman Suomea ajatellessa. Teita kaikkia rakkaita siella. Paluu jannittaa jo. Mukavaa kuplivaa jannitysta mahassa.
El Salvadorista paatimme pitkien houkuttelupuheiden jalkeen matkata meren yli veneella suoraan Nicaraguan puolelle. Different adventure! Totta tosiaan. Talla tavoin skippasimme valista Hondurasin rajojen ylitykset ja 12 tunnin bussimatkan. Hinta oli suolainen ja verotti ennestaankin vahaisia matkavaroja roimasti, mutta ajattelimme matkan olevan kuitenkin sen rahan arvoinen. Mikaan ei kuitenkaan ollut niin kuin meille oli luvattu. Satamassa jouduimme odottamaan helteessa puoltoista tuntia veneen lahtoa. Vene oli pikkuruinen kalastajavene, jossa oli meidan neljan turistin lisaksi muutama paikallinen ja paljon tavaraa. Aurinko porotti taivaalta tulikuumasti. Me holmot ei tajuttu laittaa aurinkorasvaa ollenkaan tai kayttaa paahinetta, vaikka tiedettiin kylla viettavamme seuraavat 2,5 tuntia veneessa. Eras paikallinen rouva ystavallisesti vahan aikaa lainasi sateenvarjoaan kolmelle raukalle valkoihoiselle ja eras herra tarjosi vetta. Hienot maisemat jai meilta nakematta, silla nukuimme autuaasti koko matkan levittaytyneena veneen kapealle penkille. Meidan kanssamme matkustava neljas turisti, amerikkalainen Damien, oli kateellisena vieresta kattonu meidan loputonta unentarvetta.
Satama, johon Nicaraguassa saavuttiin, oli erittain pieni. Jos sellaista satamaksi voi edes kutsua. Yksi laituri ja hiekkarantaa. Rajanylityspaikka ei varmaan mikaan kaikkein kaytetyin ole. Passivirkailijalla meni yli puoli tuntia tayttaa tarvittavat laput ja peria maksut meilta neljalta. Siihen mennessa kun paastiin varsinaiseen kylaan, josta bussit lahtee, paikalliset naiset ystavallisesti ilmoittivat, etta niita ei enaa mene. Kolmelta meni viimeinen. Myohastyimme viisi minuuttia. Ei auttanu ku jaada tahan kylapahaseen, josta onneksi kuitenkin loytyi hostelli.
Seuraavaksi suuntasimme kohti hiekkarantoja. Tarkoituksena viettaa toiseksi viimeinen viikko ihanasti rannalla loikoillen, surffaten, uiden ja ehka jopa biitsia pelaten. Odotukset oli liian korkealla. Rantaa oli kylla kilometreittain, mutta aallot oli niin suuria ja virtaukset niin voimakkaita, ettei veteen uskaltanut menna uimaan. Ensimmaisena paivana kaytiin, mutta toisena ei pystynyt. Eras mies meni, mutta aalto paiskasi hanet niin voimakkaasti vasten rantaa, etta ilmat lahti pihalle. Tasta saikahtaneena ei edes mietitty uimista enaa. Kylapahanen oli jotenkin surullinen. Rantatie taynna hotelleja, mutta ei ihmisia. Koko paikka vaikutti niin kuolleelta.
Taman jalkeen olemme kuluttaneet aikaa Leonissa, pienessa sopossa kaupungissa, seka Laguna de Apoyo:lla, jossa on koko Nicaraguan kirkkaimmat vedet. Siella kelpasi muutaman paivan lillutella uimapatjan paalla. Tuli ihan mieleen Helsingin kesat ja Sorvalampi. Joka yo ukkosti. Taalla ukkoset tuntuu olevan vahan pidempia ja rajumpia. Eraana yona ukkonen kesti vahintaan kolme tuntia putkeen. Meista jokainen herasi yolla hirveaan pamaukseen, joka kuului salamasta. Vahan aikaa hirvitti, mutta kohta uni voitti taas. Sadekausi taalla on selvasti alkanut. Joka paiva sataa jonkin verran vetta, mutta ei onneksi kokoaikaa.
Nyt ollaan taas Granadassa, josta alotettiin. Tuntuu hassulta ajatella, etta taalla sita kolme kuukautta sitten oltiin. Valkoisena kuin lakanat ihmetellen kaikkea. Paikka naytti vahan likaiselta ja oli niin kuuma. Nyt me ollaan jo sen verran saatu varia pintaan, etta ei erotuta perusmassasta. Ja tama paikka nayttaa meidan mielesta siistilta, kauniilta ja sopolta. Vertailukohdat ilmeisesti vahan vaihtunu?
Eilen kavimme kauan haaveilemallamme Canopy-reissulla. Sademetsassa liidettiin pitkin vaijereita Tarzanin lailla. Superwoman, Tarzan, paa alaspain, spinning... liitelyasennot oli mita kummallisempia. Voitte kuvitella, etta hauskaa meilla oli! Maisemat oli erittain hienot. Puisto on ihan Mombacho-tulivuoren kupeessa. Illalla kaytiin kylassa suomalaisen tyton luona, joka asuu taalla Granadassa. Tehtiin yhdessa illallista. Oli oikein piristavaa jutella suomeksi myos muidenki kanssa kuin rakkaiden reissukavereiden. Alkaa tassa jo kaipaan vahan muutakin seuraa, pikkuhiljaa.
Reissun aikana reissukirjaamme on kertynyt monenlaisia juttuja. Osa niista jutuista on jo julkaistu tassa blogissa, mutta paljon jaa viela kertomatta. Sielta loytyy myos muutamia listoja. Julkaisen tassa niista muutaman:
MENETETTY OMAISUUS
El Salvadorista paatimme pitkien houkuttelupuheiden jalkeen matkata meren yli veneella suoraan Nicaraguan puolelle. Different adventure! Totta tosiaan. Talla tavoin skippasimme valista Hondurasin rajojen ylitykset ja 12 tunnin bussimatkan. Hinta oli suolainen ja verotti ennestaankin vahaisia matkavaroja roimasti, mutta ajattelimme matkan olevan kuitenkin sen rahan arvoinen. Mikaan ei kuitenkaan ollut niin kuin meille oli luvattu. Satamassa jouduimme odottamaan helteessa puoltoista tuntia veneen lahtoa. Vene oli pikkuruinen kalastajavene, jossa oli meidan neljan turistin lisaksi muutama paikallinen ja paljon tavaraa. Aurinko porotti taivaalta tulikuumasti. Me holmot ei tajuttu laittaa aurinkorasvaa ollenkaan tai kayttaa paahinetta, vaikka tiedettiin kylla viettavamme seuraavat 2,5 tuntia veneessa. Eras paikallinen rouva ystavallisesti vahan aikaa lainasi sateenvarjoaan kolmelle raukalle valkoihoiselle ja eras herra tarjosi vetta. Hienot maisemat jai meilta nakematta, silla nukuimme autuaasti koko matkan levittaytyneena veneen kapealle penkille. Meidan kanssamme matkustava neljas turisti, amerikkalainen Damien, oli kateellisena vieresta kattonu meidan loputonta unentarvetta.
Satama, johon Nicaraguassa saavuttiin, oli erittain pieni. Jos sellaista satamaksi voi edes kutsua. Yksi laituri ja hiekkarantaa. Rajanylityspaikka ei varmaan mikaan kaikkein kaytetyin ole. Passivirkailijalla meni yli puoli tuntia tayttaa tarvittavat laput ja peria maksut meilta neljalta. Siihen mennessa kun paastiin varsinaiseen kylaan, josta bussit lahtee, paikalliset naiset ystavallisesti ilmoittivat, etta niita ei enaa mene. Kolmelta meni viimeinen. Myohastyimme viisi minuuttia. Ei auttanu ku jaada tahan kylapahaseen, josta onneksi kuitenkin loytyi hostelli.
Seuraavaksi suuntasimme kohti hiekkarantoja. Tarkoituksena viettaa toiseksi viimeinen viikko ihanasti rannalla loikoillen, surffaten, uiden ja ehka jopa biitsia pelaten. Odotukset oli liian korkealla. Rantaa oli kylla kilometreittain, mutta aallot oli niin suuria ja virtaukset niin voimakkaita, ettei veteen uskaltanut menna uimaan. Ensimmaisena paivana kaytiin, mutta toisena ei pystynyt. Eras mies meni, mutta aalto paiskasi hanet niin voimakkaasti vasten rantaa, etta ilmat lahti pihalle. Tasta saikahtaneena ei edes mietitty uimista enaa. Kylapahanen oli jotenkin surullinen. Rantatie taynna hotelleja, mutta ei ihmisia. Koko paikka vaikutti niin kuolleelta.
Taman jalkeen olemme kuluttaneet aikaa Leonissa, pienessa sopossa kaupungissa, seka Laguna de Apoyo:lla, jossa on koko Nicaraguan kirkkaimmat vedet. Siella kelpasi muutaman paivan lillutella uimapatjan paalla. Tuli ihan mieleen Helsingin kesat ja Sorvalampi. Joka yo ukkosti. Taalla ukkoset tuntuu olevan vahan pidempia ja rajumpia. Eraana yona ukkonen kesti vahintaan kolme tuntia putkeen. Meista jokainen herasi yolla hirveaan pamaukseen, joka kuului salamasta. Vahan aikaa hirvitti, mutta kohta uni voitti taas. Sadekausi taalla on selvasti alkanut. Joka paiva sataa jonkin verran vetta, mutta ei onneksi kokoaikaa.
Nyt ollaan taas Granadassa, josta alotettiin. Tuntuu hassulta ajatella, etta taalla sita kolme kuukautta sitten oltiin. Valkoisena kuin lakanat ihmetellen kaikkea. Paikka naytti vahan likaiselta ja oli niin kuuma. Nyt me ollaan jo sen verran saatu varia pintaan, etta ei erotuta perusmassasta. Ja tama paikka nayttaa meidan mielesta siistilta, kauniilta ja sopolta. Vertailukohdat ilmeisesti vahan vaihtunu?
Eilen kavimme kauan haaveilemallamme Canopy-reissulla. Sademetsassa liidettiin pitkin vaijereita Tarzanin lailla. Superwoman, Tarzan, paa alaspain, spinning... liitelyasennot oli mita kummallisempia. Voitte kuvitella, etta hauskaa meilla oli! Maisemat oli erittain hienot. Puisto on ihan Mombacho-tulivuoren kupeessa. Illalla kaytiin kylassa suomalaisen tyton luona, joka asuu taalla Granadassa. Tehtiin yhdessa illallista. Oli oikein piristavaa jutella suomeksi myos muidenki kanssa kuin rakkaiden reissukavereiden. Alkaa tassa jo kaipaan vahan muutakin seuraa, pikkuhiljaa.
Reissun aikana reissukirjaamme on kertynyt monenlaisia juttuja. Osa niista jutuista on jo julkaistu tassa blogissa, mutta paljon jaa viela kertomatta. Sielta loytyy myos muutamia listoja. Julkaisen tassa niista muutaman:
MENETETTY OMAISUUS
- Marikan pyyhe
- Kakun keltainen mekko
- reppu
- hame
- keskenoleva kirja
- Marikan kannykka/kamera
- Kakun ipod
- hiusharja
- pompulat
- kynsileikkurit
- sukkia
- pinsetit
- shampoo
- sheiveri
- mummonpinneja
- kyna
- Marikan Visa Electron
- Tellen lenkkarit
- 2 kpl uimapatjoja
- saippua
¿Mista tunnet sa FINLANDIAN?
Eli mita muukalaiset maastamme tietavat
- Finlandia-vodka
- sauna
- tuhannet jarvet
- Nokia
- Suunto
- lihahyytelo (!)
- joulupukki
- kylmyys
- revontulet
- kaamos
- yoton yo
- Helsinki
- Kemppi (?¿)
- Vammala
- Turku
- outo kieli
- pitkat sanat
- kuulostaa japanilta
- erittain vaikea oppia
- ujot ja sulkeutuneet miehet (erit. Ita-Suomi)
- ei halailua
sunnuntai 13. toukokuuta 2012
Aideista parhaimmat
Toukokuun toinen sunnuntai, Nicaragua. Vetta sataa ja Suomi otti rokaletappion jaakiekossa.
Ei hataa, koska meilla kolmella on aidit, jotka kaikki tekee maailman parhaat korvapuustit. Mika saali, ettei niita myyda taalla.
Meilla kaikilla on isot perheet. Niita on viime aikoina ihmetelty erityisen paljon. Kommentit ovat olleet harvinaisen positiivisia ja ihailevia. Ollaan hoksattu, etta niissa on ollut aika paljon hommaa. Taalla kaukana aitia ja omaa perhetta tulee ajateltua tavallista enemman. Kaikilla meilla on tukeva perusta, josta on ollut hyva ponnistaa maailmalle. Parempaa ei olisi voinut saada.
Olemme kaikki kolme onnellisia ja ylpeita aideistamme.
Onnea ja Taivaan Isan siunausta aitienpaivana Helena, Terttu ja Tuula!
Rakkaudella tyttarenne
Ei hataa, koska meilla kolmella on aidit, jotka kaikki tekee maailman parhaat korvapuustit. Mika saali, ettei niita myyda taalla.
Meilla kaikilla on isot perheet. Niita on viime aikoina ihmetelty erityisen paljon. Kommentit ovat olleet harvinaisen positiivisia ja ihailevia. Ollaan hoksattu, etta niissa on ollut aika paljon hommaa. Taalla kaukana aitia ja omaa perhetta tulee ajateltua tavallista enemman. Kaikilla meilla on tukeva perusta, josta on ollut hyva ponnistaa maailmalle. Parempaa ei olisi voinut saada.
Olemme kaikki kolme onnellisia ja ylpeita aideistamme.
Onnea ja Taivaan Isan siunausta aitienpaivana Helena, Terttu ja Tuula!
Rakkaudella tyttarenne
torstai 10. toukokuuta 2012
El Salvador, Playa el Tunco
Matkustimme Hondurasista aimo paivamatkan (11h) Guatemalaan.
Vastaan kavelee pitkahiuksinen mies paallaan varikas paita ja housut. Partaisen suun eteen on viritetty huuliharppu, josta han puhaltelee melodiaa saestaen sita kadessaan olevalla kitaralla. Miehen unenomainen katse harhailee, kenties tulevaisuudessa tai jossain missa sotaa ei tunneta. Gallia ja Trubadurix? Ei, satunnainen kulkija vain.
"En voi elaa ilman puita. Yhdysvalloissa on yksi ainoa kaupunki jossa voisin asua taman paikan lisaksi. Muissa osavaltioissa, kaupungeissa tai kylissa ei ole riittavasti puita."
Mutta onneksi taalla on. Tuttavamme hymyilee lampimasti, ja aikoo aloittaa kuukurssin seuraavan taydenkuun aikaan. Kuukurssi kestaa aurinkokurssin tapaan kuukauden. Meditaatio. Hostellimme isanta oli kaynyt kurssin. Han kertoi, ettei ollut loytanyt vastauksia mielessa pyoriviin kysymyksiin, mutta jollain tavalla vastauksia siihen, miksi kysyy.
Mutta onneksi taalla on. Tuttavamme hymyilee lampimasti, ja aikoo aloittaa kuukurssin seuraavan taydenkuun aikaan. Kuukurssi kestaa aurinkokurssin tapaan kuukauden. Meditaatio. Hostellimme isanta oli kaynyt kurssin. Han kertoi, ettei ollut loytanyt vastauksia mielessa pyoriviin kysymyksiin, mutta jollain tavalla vastauksia siihen, miksi kysyy.
"Osallistukaa ehdottomasti suklaaseremoniaan! Se kesti kuusi tuntia. Joimme kaakaota. Ihmiset itkivat, jotkut tanssivat ja lauloivat. Jotkut kokivat uskomatonta yhteytta toisiinsa. Se oli uskomatonta, teidan tosiaan pitaisi menna sinne."
Vastaan kavelee toinen toistaan pikkuruisempia ihmisia, naiset yleensa ystavaamme Katria lyhyempia. Mina ja Telle tunnemme itsemme jattilaisiksi. Nama ihmiset ovat uskomattoman kauniisti kirjottuihin vaatteisiin pukeutuneita Maya-intiaaneja. He hymyilevat kauniisti. Mayojen kieli kuulostaa etaisesti ranskalta, eika espanjan alkeista ole apua sen ymmartamisessa.
Missa me oikein olemme? Tarvitsisin rastat, loysat housut ja tatuointeja passatakseni katukuvaan. Tai toisaalta varikkaita hameita, mustat letit ja pienemman ruumiin.
Paikka on San Marcos, Lago de Atitlan, Guatemala. Taalla hippikulttuuri ja Maya-intiaanien kulttuuri kohtaavat. Kylassa on useita hippiyhteisoja, joissa voi pyrkia loytamaan sisaisen aanensa. Kylassa on myos Maya-intiaanien yhteisoja. En ole ihan varma, mita nama ajattelevat toisistaan.
Taytyy myontaa, etta tunsimme olomme hiukan arkisiksi kylassa. Kukaan ei pyytanyt meita pelaamaan rantalentopalloa tai veneretkelle. Sen sijaan meille suositeltiin suklaaterapiaa, meditaatiota, reikihoitoja, erilaisia hierontoja, kuukursseja ynna muuta. Kyltit kadunkulmissa ohjasivat tarot-korteista ennustajille ja kasvisravintoloihin. Kun vastaani kavelee ihminen, en tieda kuinka minun tulisi tervehtia. Onnellisesti? Valaistuneesti? Lempeasti?
Tunnen oloni jotenkin hyvin tavalliseksi ja lansimaalaiseksi, oikeaksi kapitalistiksi, kapeakatseiseksi, hyvinvointivaltion kasvatiksi, sanalla sanoen systeemin vangiksi. Meditaatiokeskukset hiukan pelottavat minua, sen sijaan etta rientaisin kuulemaan sisaista aantani ja tuntemaan yhteytta ventovieraiden meditoijien kesken.
Mielenkiintoista, yhta kaikki! Maya-intiaanien kulttuurista emme oppineet paljonkaan. Sitavastoin puntaroimme kovasti ajatuksia tyonteosta, vastuusta, yhteisesta hyvasta ja yhteiskunnan kehittamisesta. Ennakkoasenteista, kapeakatseisuudesta, oikeasta ja vaarasta. Haastavia, vaikeita aiheita. Venyvia aamupalahetkia.
Lisaksi jaadyimme, koska kyla sijaitsee vuoren rinteessa, ja siella oli kylma. Verrattavissa Suomen syksyiltoihin, mihin emme ole reissussamme tottuneet. Saunoja siella tarjottiin onneksi useassa hostellissa! Eraana iltana paasimme saunomaan. Sauna oli kivesta tehty, kuin pienen tontun koti. Sisaan kontattiin metrin korkuisesta ja levyisesta ovesta. Sisalla odotti kynttila ja kaminantyyppinen ulkoapain lammitettava kiuas, jonka kylkeen heitettiin vetta. Toimi oivallisesti! Nautimme olostamme taysin siemauksin.
Vietimme San Marcosissa kolme yota. Tuossa ajassa vierailimme myos toisessa kylassa, josta loysimme Maya-intiaanien valmistamia vaatteita, kankaita ja vaikka mita. Uskomattomia vareja, kaikkea kaunista! Rinkat saivat lisapainoa, mutta onhan jo reissun loppu kasilla...
Aika Guatemalassa jai lyhyeksi. Seuraavaksi matkasimme kohti El Salvadoria ja lampoa. Saavuimme El Salvadoriin, Playa el Tuncoon nelja yota sitten. Taalla olemme ottaneet rauhallisesti.
Maailmassa on monenlaisia ihmisia! (puhuu normaali)
Taalla kaduilla kulkevat vaaleakutriset, auringon ruskettamat surffarit toinen toistaan coolimpana. Silmissa arvoituksellinen katse kuin seuraavaa aaltoa tahyten. Olemme nauttineet olostamme hostellissa, jossa on paljon surffareita. Rentoa ja oikein mukavaa vakea. Kukaan ei valvo myohaan, koska parhaat aallot ovat aikaisin aamulla. Niinpa kerrankin meidan rytmimme on normaali! Taalla selvisi sekin, ettei surffaamisesta tullut mulle ja Kakulle ammattia. Huomasimme kuitenkin, etta elama on kuin surffaus. Hyvien aaltojen etsiminen on tyolasta. Odotettuasi aikasi voit huomata, etta aalto meni jo, tai se otti jonkun muun mukaansa. Kun viimein paaset aallon mukana hyvaan liukuun karahtaa lautasi yhtakkia rantahiekkaan. Toisaalta aalto voi huuhtoa yli silloin, kun vahiten odotat, ja vain onnenkantamoinen voi auttaa sinut kyytiin. Lopulta vain uuttera tyo tuottaa tulosta. Syvallista, eiko?
Yhden paivan vietimme vesiputouksilla. Pienen vaelluksen jalkeen tulimme putouksille, joita oli yhteensa kuusi. Kaunista! Loikimme luonnonaltaisiin ehka viidesta metrista. Jannittavaa, kun siihen viimein kykenin. Telle ei valitettavasti voinut osallistua ilonpitoon, koska ei korvaongelmiensa takia voi vielakaan sukeltaa.
Hostellissamme on pingispoyta, ja meista on viikossa kehittynyt melkoisia mestareita. Tosin en osaa edelleenkaan laittaa syottoon kierretta. Talla hetkella Telle pelaa pingista israelilaista Arielia vastaan. Kakku sairastaa vuoteessaan, koska on tanaan tuntenut olonsa huonoksi. Toivottavasti se menee ohi, koska huomenna on tarkoitus matkustaa eteenpain, kohti Nicaraguaa. Nicaraguaan, kolmannen kerran, kivaa! Enaa on ihan vahan reissua jaljella.
Vastaan kavelee toinen toistaan pikkuruisempia ihmisia, naiset yleensa ystavaamme Katria lyhyempia. Mina ja Telle tunnemme itsemme jattilaisiksi. Nama ihmiset ovat uskomattoman kauniisti kirjottuihin vaatteisiin pukeutuneita Maya-intiaaneja. He hymyilevat kauniisti. Mayojen kieli kuulostaa etaisesti ranskalta, eika espanjan alkeista ole apua sen ymmartamisessa.
Missa me oikein olemme? Tarvitsisin rastat, loysat housut ja tatuointeja passatakseni katukuvaan. Tai toisaalta varikkaita hameita, mustat letit ja pienemman ruumiin.
Paikka on San Marcos, Lago de Atitlan, Guatemala. Taalla hippikulttuuri ja Maya-intiaanien kulttuuri kohtaavat. Kylassa on useita hippiyhteisoja, joissa voi pyrkia loytamaan sisaisen aanensa. Kylassa on myos Maya-intiaanien yhteisoja. En ole ihan varma, mita nama ajattelevat toisistaan.
Taytyy myontaa, etta tunsimme olomme hiukan arkisiksi kylassa. Kukaan ei pyytanyt meita pelaamaan rantalentopalloa tai veneretkelle. Sen sijaan meille suositeltiin suklaaterapiaa, meditaatiota, reikihoitoja, erilaisia hierontoja, kuukursseja ynna muuta. Kyltit kadunkulmissa ohjasivat tarot-korteista ennustajille ja kasvisravintoloihin. Kun vastaani kavelee ihminen, en tieda kuinka minun tulisi tervehtia. Onnellisesti? Valaistuneesti? Lempeasti?
Tunnen oloni jotenkin hyvin tavalliseksi ja lansimaalaiseksi, oikeaksi kapitalistiksi, kapeakatseiseksi, hyvinvointivaltion kasvatiksi, sanalla sanoen systeemin vangiksi. Meditaatiokeskukset hiukan pelottavat minua, sen sijaan etta rientaisin kuulemaan sisaista aantani ja tuntemaan yhteytta ventovieraiden meditoijien kesken.
Mielenkiintoista, yhta kaikki! Maya-intiaanien kulttuurista emme oppineet paljonkaan. Sitavastoin puntaroimme kovasti ajatuksia tyonteosta, vastuusta, yhteisesta hyvasta ja yhteiskunnan kehittamisesta. Ennakkoasenteista, kapeakatseisuudesta, oikeasta ja vaarasta. Haastavia, vaikeita aiheita. Venyvia aamupalahetkia.
Lisaksi jaadyimme, koska kyla sijaitsee vuoren rinteessa, ja siella oli kylma. Verrattavissa Suomen syksyiltoihin, mihin emme ole reissussamme tottuneet. Saunoja siella tarjottiin onneksi useassa hostellissa! Eraana iltana paasimme saunomaan. Sauna oli kivesta tehty, kuin pienen tontun koti. Sisaan kontattiin metrin korkuisesta ja levyisesta ovesta. Sisalla odotti kynttila ja kaminantyyppinen ulkoapain lammitettava kiuas, jonka kylkeen heitettiin vetta. Toimi oivallisesti! Nautimme olostamme taysin siemauksin.
Vietimme San Marcosissa kolme yota. Tuossa ajassa vierailimme myos toisessa kylassa, josta loysimme Maya-intiaanien valmistamia vaatteita, kankaita ja vaikka mita. Uskomattomia vareja, kaikkea kaunista! Rinkat saivat lisapainoa, mutta onhan jo reissun loppu kasilla...
Aika Guatemalassa jai lyhyeksi. Seuraavaksi matkasimme kohti El Salvadoria ja lampoa. Saavuimme El Salvadoriin, Playa el Tuncoon nelja yota sitten. Taalla olemme ottaneet rauhallisesti.
Maailmassa on monenlaisia ihmisia! (puhuu normaali)
Taalla kaduilla kulkevat vaaleakutriset, auringon ruskettamat surffarit toinen toistaan coolimpana. Silmissa arvoituksellinen katse kuin seuraavaa aaltoa tahyten. Olemme nauttineet olostamme hostellissa, jossa on paljon surffareita. Rentoa ja oikein mukavaa vakea. Kukaan ei valvo myohaan, koska parhaat aallot ovat aikaisin aamulla. Niinpa kerrankin meidan rytmimme on normaali! Taalla selvisi sekin, ettei surffaamisesta tullut mulle ja Kakulle ammattia. Huomasimme kuitenkin, etta elama on kuin surffaus. Hyvien aaltojen etsiminen on tyolasta. Odotettuasi aikasi voit huomata, etta aalto meni jo, tai se otti jonkun muun mukaansa. Kun viimein paaset aallon mukana hyvaan liukuun karahtaa lautasi yhtakkia rantahiekkaan. Toisaalta aalto voi huuhtoa yli silloin, kun vahiten odotat, ja vain onnenkantamoinen voi auttaa sinut kyytiin. Lopulta vain uuttera tyo tuottaa tulosta. Syvallista, eiko?
Yhden paivan vietimme vesiputouksilla. Pienen vaelluksen jalkeen tulimme putouksille, joita oli yhteensa kuusi. Kaunista! Loikimme luonnonaltaisiin ehka viidesta metrista. Jannittavaa, kun siihen viimein kykenin. Telle ei valitettavasti voinut osallistua ilonpitoon, koska ei korvaongelmiensa takia voi vielakaan sukeltaa.
Hostellissamme on pingispoyta, ja meista on viikossa kehittynyt melkoisia mestareita. Tosin en osaa edelleenkaan laittaa syottoon kierretta. Talla hetkella Telle pelaa pingista israelilaista Arielia vastaan. Kakku sairastaa vuoteessaan, koska on tanaan tuntenut olonsa huonoksi. Toivottavasti se menee ohi, koska huomenna on tarkoitus matkustaa eteenpain, kohti Nicaraguaa. Nicaraguaan, kolmannen kerran, kivaa! Enaa on ihan vahan reissua jaljella.
torstai 3. toukokuuta 2012
Vedenalaisia kuvia Hondurasista, Roatanilta
 |
| 14 vuotta veden alla ollut laivan hylky 33 metrin syvyydessa |
 |
| Kakku vasemmalla, Marika oikealla |
 |
| Telle ulostautuu laivankannelle. |
 |
| "Taalta mina tulen!" |
 |
| Perfecto! Marika, Telle, Kakku |
 |
| Vauhti on ihan paatahuimaava. |
 |
| Telle loistaa kilpaa auringon kanssa. Tais vahan liian aikasin yrittaa pintaan. |
 |
| Snorklausreissulta kuvia. Kalojen nimia emme valitettavasti muista, vaikka ne meille opetettiinki. |
 |
| Cool, eh? |
tiistai 1. toukokuuta 2012
Copanin rauniot
Muutamia poimintoja Roatanin paivista viela.
Ihastuimme sukeltamiseen niin, etta paatimme viela ottaa ylimaaraisen sukelluspaivan. Ja ei turhaan! Paasimme ihastelemaan 33 metrin syvyyteen laivan hylkya, joka oli ollut uppeluksissa 14 vuotta. Kavimme hylyn sisalla asti. Yhdella sukellusporukastamme oli kamera mukana ja saimme iloksemme kuvia vedenalaisesta maailmasta. Muutenhan meilla ei kuvia saaresta ole. Kamera rikki ja Marikan puhelin varastettu, niin nyt ei auta kuin laittaa muistiin kuvat.
Kaikkea uutta taytyy reissun aikana kokeilla. Ja niinpa suostuimme osallistumaan auringonlaskujoogaan. Amerikkalainen ystavamme Mike ohjasi joogaa, ja pyyteli meita kokeilemaan sita. Kiitollisuuden velassa Mikell kuvista, snorklausreissuista ja lounaasta menimme joogatunnille. Alkuunsa kauhistelin muiden joogaajien taipumisia, paalla seisomisia ja mietin miten ihmeessa paasen livistamaan paikalta. Onnekseni sain laitapaikan, jossa pystyin itsekseni nauramaan tilanteelle ja yrittamaan pysya tasapainossa lentokoneasennossa ja hengittamaan hartaasti sisaan-ulos.
Viimeisen illan kunniaksi mussutimme massut tayteen mikrossa sulatettua vaahtokarkkimossoa. Olimmehan saastaneet valtavaa karkkisakkia viikon verran kaapissa nuotiotulen toivossa, silla yksi paikallinen tuttavuus oli luvannut jarjestaa meille nuotion kun ei party-elama kiinnostanut. Nuotiota emme saaneet, mutta toki lampimat kaden puristukset.
Alkuunsa suunnittelimme lahtevan tapamme mukaan aamuvarhain ensimmaisella lautalla. Aamun sarastaessa lahtopaivamme sai kuitenkin uusia kaanteita. Yon aikana oikea korvani markavuoto vain yltyi ja ei auttanut kun turvautua laakarin hoiviin. Olin paassyt jo nauttimaan sukeltamisen ihmeellisesta maailmasta ilman korvakipuja, niin alahan mitaan. Sukellusvammoihin erikoistunut laakari totesi korvastani, etta barotrauma. Olin siis saanut sukeltaessa tarykalvooni reian ilman suurempia kipuja. Ja nain ollen sain sukelluskiellon ja uintikiellon muutamaksi paivaksi.
Kaikki loppuu aikanaan, niin myos meidan ilonpito Roatanilla. Haikein mielin hyvastilimme meille rakkaaksi tulleen saaren. Totta ainakin se, etta jos jostain paikasta on vaikea lahtea niin silloin tiedat etta siella on ollut todella mukavaa. Olimme ehtineet paasta jo saarelaisten elamanrytmiin kiinni ja reissaajan arki oli unohtunut totaalisesti kahdessa viikossa. Hiljaisina tyttoina, mielet maassa taittui vuorokauden matka kohti Maya- inkkareiden kiviraunioita. Silla hetkella ei kiviraunioiden ihastelu kuullostanut lainkaan hyvalta, vaan pakollisesta kulttuuriin tutustumispaikalta.
Aamu viidelta herasimme, jotta varmasti ehtisimme nakemaan kuuluisat kivirauniot :) Puolenpaivan jalkeen saavuimme pieneen Copan- nimiseen kylaan, jossa nama kuuluisat Maya inkkareiden kivirauniot ovat. Raunioita kierrellessa mielessamme koko ajan pyori roatanilaisen Reaganin mielipide paikasta "Well if you like the rocks". Reagan itse oli saanut porttikiellon paikkaan, kun oli kyllastyneena hyppinyt kivien paalla miten sattuu. Ja aattelin, etta kunpa olisin viela Roatanilla kiviraunioiden sijasta. Paivan jalkeen huomasimme, ettemme ole niita kivien ylimpia ystavia. Opimme kuitenkin Maya- inkkareista sen verran etta he odottavat maailman loppuvan taman vuoden lopussa. Ja nyt ymmarramme, miksi sukellusopettajamme uskoi joulukuussa maailman rajahtavan, mutta Roatanin saari kuulemma saastyy. Ja Roatanilla olevat sailyvat hengissa. Taytynee alkaa lentolippuja katseleen sinnepain ennen joulukuuta.
Matkamme jatkuu huomenna kohti Guatemalaa ja vesistoa.....
Ihastuimme sukeltamiseen niin, etta paatimme viela ottaa ylimaaraisen sukelluspaivan. Ja ei turhaan! Paasimme ihastelemaan 33 metrin syvyyteen laivan hylkya, joka oli ollut uppeluksissa 14 vuotta. Kavimme hylyn sisalla asti. Yhdella sukellusporukastamme oli kamera mukana ja saimme iloksemme kuvia vedenalaisesta maailmasta. Muutenhan meilla ei kuvia saaresta ole. Kamera rikki ja Marikan puhelin varastettu, niin nyt ei auta kuin laittaa muistiin kuvat.
Kaikkea uutta taytyy reissun aikana kokeilla. Ja niinpa suostuimme osallistumaan auringonlaskujoogaan. Amerikkalainen ystavamme Mike ohjasi joogaa, ja pyyteli meita kokeilemaan sita. Kiitollisuuden velassa Mikell kuvista, snorklausreissuista ja lounaasta menimme joogatunnille. Alkuunsa kauhistelin muiden joogaajien taipumisia, paalla seisomisia ja mietin miten ihmeessa paasen livistamaan paikalta. Onnekseni sain laitapaikan, jossa pystyin itsekseni nauramaan tilanteelle ja yrittamaan pysya tasapainossa lentokoneasennossa ja hengittamaan hartaasti sisaan-ulos.
Viimeisen illan kunniaksi mussutimme massut tayteen mikrossa sulatettua vaahtokarkkimossoa. Olimmehan saastaneet valtavaa karkkisakkia viikon verran kaapissa nuotiotulen toivossa, silla yksi paikallinen tuttavuus oli luvannut jarjestaa meille nuotion kun ei party-elama kiinnostanut. Nuotiota emme saaneet, mutta toki lampimat kaden puristukset.
Alkuunsa suunnittelimme lahtevan tapamme mukaan aamuvarhain ensimmaisella lautalla. Aamun sarastaessa lahtopaivamme sai kuitenkin uusia kaanteita. Yon aikana oikea korvani markavuoto vain yltyi ja ei auttanut kun turvautua laakarin hoiviin. Olin paassyt jo nauttimaan sukeltamisen ihmeellisesta maailmasta ilman korvakipuja, niin alahan mitaan. Sukellusvammoihin erikoistunut laakari totesi korvastani, etta barotrauma. Olin siis saanut sukeltaessa tarykalvooni reian ilman suurempia kipuja. Ja nain ollen sain sukelluskiellon ja uintikiellon muutamaksi paivaksi.
Kaikki loppuu aikanaan, niin myos meidan ilonpito Roatanilla. Haikein mielin hyvastilimme meille rakkaaksi tulleen saaren. Totta ainakin se, etta jos jostain paikasta on vaikea lahtea niin silloin tiedat etta siella on ollut todella mukavaa. Olimme ehtineet paasta jo saarelaisten elamanrytmiin kiinni ja reissaajan arki oli unohtunut totaalisesti kahdessa viikossa. Hiljaisina tyttoina, mielet maassa taittui vuorokauden matka kohti Maya- inkkareiden kiviraunioita. Silla hetkella ei kiviraunioiden ihastelu kuullostanut lainkaan hyvalta, vaan pakollisesta kulttuuriin tutustumispaikalta.
Aamu viidelta herasimme, jotta varmasti ehtisimme nakemaan kuuluisat kivirauniot :) Puolenpaivan jalkeen saavuimme pieneen Copan- nimiseen kylaan, jossa nama kuuluisat Maya inkkareiden kivirauniot ovat. Raunioita kierrellessa mielessamme koko ajan pyori roatanilaisen Reaganin mielipide paikasta "Well if you like the rocks". Reagan itse oli saanut porttikiellon paikkaan, kun oli kyllastyneena hyppinyt kivien paalla miten sattuu. Ja aattelin, etta kunpa olisin viela Roatanilla kiviraunioiden sijasta. Paivan jalkeen huomasimme, ettemme ole niita kivien ylimpia ystavia. Opimme kuitenkin Maya- inkkareista sen verran etta he odottavat maailman loppuvan taman vuoden lopussa. Ja nyt ymmarramme, miksi sukellusopettajamme uskoi joulukuussa maailman rajahtavan, mutta Roatanin saari kuulemma saastyy. Ja Roatanilla olevat sailyvat hengissa. Taytynee alkaa lentolippuja katseleen sinnepain ennen joulukuuta.
Matkamme jatkuu huomenna kohti Guatemalaa ja vesistoa.....
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)