Panama City

ENSIMMAINEN LUKU 

jossa jahdataan suolaisia aaltoja ja matkustetaan Panama Cityyn

Aurinko heijastui surffiopettajan kauhun laajentamista silmista. Telle, joka juuri asken oli kiitanyt aalloilla kuin vetta vaan, pyrki nyt rantaan olkapaa roikkuen epaluonnollisessa asennossa. Aallot loivat hurjina, eika surffiopas tiennyt, mita tehda. "Ei hataa, han on laakari", lausuimme huojentavat sanat. Eipa aaltoakaan, kun eraissa muissakin tilanteissa pois paikoiltaan nahty olkapaa loksahti kohdilleen. Surffauksesta Tellen on kuitenkaan enaa turha haaveilla talla reissulla. Mika harmi. Onneksi asia kuitenkin hoitui nopeasti, silla minun ja Kakun jasenten-paikoilleen-kiskomistaidoissa on harjaantumisen varaa. 

Muutoin surffausharjoitukset sujuivat iloisissa merkeissa. Oppaan avulla paasimme liukumaan aalloilla kuin konsaan vanhat tekijat. Itsenainen aaltojen kalastelu ja pystyyn pyrkiminen olikin sitten haastavampaa. Hyvin haastavaa. Homma oli kuitenkin hauskaa, ja aloimme ymmartaa aaltojen perassa matkaajia. Tavallista suurempi harjoittelulauta ei mahtunut kainaloon yhta coolisti kuin oikea surffilauta, mutta siita huolimatta tunsimme olomme oikein oivalliseksi kulkiessamme paivan paatteeksi kohti rantaa.

Sattuipa, etta samassa hostellissa majaillut Ernesto oli menossa juuri samana paivana Panama Cityyn kuin me.

"Jos tulette kyytiin, saatte olla paivan oikeita suomalaisia prinsessoja", lupaili Ernesto. Kun kyytimaksu alkoi lahestya useita vaihtoja sisaltavan bussimatkan hintaa, paatimme tarttua tarjoukseen. Myohemmin kuulimme, etta aiheutimme Erneston alkuperaiseen reittisuunnitelmaan noin kuuden tunnin mutkan. 

Aamupalan jalkeen hyppasimme autoon, me, Ernesto ja italialainen Manuel. Matka oli hyvin mielenkiintoinen. Puolessa valissa pysahdyimme tervehtimaan Erneston isaa. Suurimman osan matkasta pidattelin hengitystani, koska Erneston liikennekayttaytyminen oli karmaisevaa. Han paineli milloin mistakin valittamatta kaistoista tai kuolleista kulmista tuon taivaallista. Kun liikenne Panama Citya lahestyttaessa lisaantyi, kyydissa oli hirveaa istua. Ei enaa valiteta olla prinsessoja. 

Saavuimme kuitenkin turvallisesti Panama Cityyn. Valtavia pilvenpiirtajia! Olimme ensimmaisen kerran reissussa varanneet hostellin etukateen. Tai oikeastaan edellisen hostellimme isanta oli soittanut puolestamme eraan tuttavansa hostelliin ja varannut meille huoneen oikein hyvaan hintaan. Olimme haaveilleet hostellissa sijaitsevasta uima-altaasta koko hikisen matkan. Hostellissa ei kuitenkaan ollutkaan tilaa. "Kuulkaahan," ohjeisti italialainen tuttavamme meita. "Teidan pitaa tehda varaukset itse. Teidan maassanne on erilaista kuin minun maassani tai taalla. Jos haluan, etta joku asia hoituu, teen sen itse. Muuten yhtaan mitaan ei tapahdu."  

No, loysimme toisen hostellin, ilman uima-allasta mutta muuten oikein hyvan. 

TOINEN LUKU

jossa tutustutaan Panaman kanavaan ja liftataan

"If you are in Panama and you dont visit canal, you never came to Panama", sanoi Ernesto. Kuuliasesti painelimme seuraavana paivana Panaman kanavalle. Torjuimme kaikki suositukset ottaa taksi, ja etsimme  bussipysakin. Muutaman minuutin kuluttua saimme opastajan, joka hoiteli meidat ensin bussiasemalle ja sitten oikeaan bussiin kohti kanavaa. Tuskin kykenemme yksin mihinkaan, kun tulemme takaisin Suomeen. 

Kanava oli yllattavan mielenkiintoinen! Seurasimme jannityksella, kun valtavat alukset matelivat kanavasta, portteja suljettiin ja avattiin, veden pintaa kanava-altaissa laskettiin ja nostettiin. Kanava on Panamalle hyvin merkityksellinen. Sen ansiosta Panamaan kulkeutuu asioita ympari maailmaa. Kanavamaksujen ansiosta panamalaisilla pitaisi olla paremmat koulutusmahdollsuudet ja terveydenhuolto, kertoi hostellimme isanta. Korruptoitunut hallinto kuitenkin kuulemma ryovaa rahat.  

Kanavalta tullessamme kyllastyimme bussin odotteluun. Useimmat autot suhahtivat ohi Kakun sinnikkaasta peukalosta huolimatta. Vihdoin kuitenkin ystavallinen kuljetusalan yrittaja tarjosi meille kyydin Panama Cityyn. Han tiesi Suomesta Finlandia vodkan, mika taalla tulee aina ennen Nokiaa. Valistimme hanta hiukan lisaa. Liftaus oli oikein miellyttava kokemus. Jatkossakin aiomme harjoittaa sita vain paivasaikaan, joten huoli pois.  

VIIMEINEN LUKU

joka ei oikeastaan sisalla mitaan ihmeellista

Aiomme viettaa ainakin seuraavat kaksi yota taalla Panama Cityssa. On kummallista olla kaupungissa. Taalla on valtaisia tavarataloja, jotka ovat auki ympari vuorokauden. Reissun ensimmaiset MacDonaldsit ja muut pikaruokaketjut loytyivat taalta. Aikeissa on kayda tutkimassa Panaman vanhaa kaupunkia ja kenties tehda paivaretki laheiselle saarelle.

 

Kakkukin erottaa nykyaan toisistaan Che Guevaran ja Bob Marleyn. Ensimmainen liittyy Kuubaan ja vallankumouksellisuuteen ja toinen reggaehin. Molempien kuvia on joka paikassa. Lisaksi Bob Marleyn musiikkiin ei voi olla tormaamatta. Kuten Telle asian ilmaisi: "Oli bussi minkalainen hyvansa, radio toimii aina." 

Kuvia (Nicaragua, Costa Rica, Panama)

Ana, Taco, Waldemar ja me Isla de Ometepella, Nicaraguassa

Volcano Maderakselle kiivetty, kuvassa oppaamme Keedar (15v!)

Laguuni vuoren paalta kuvattuna

NIcaragua, San Carlos ja sade. Ja Telle.

Kolikon kaantopuoli-kirjoituksen innoittanut huone

Ystavamme Katri pyrkii suojautumaan elainkunnalta

La Fortuna, Costa Rica.

Matkalla kohti aurinkoa, Karibian rannalta Tyynenmeren rannikolle.  Epaselvasta kuvasta huolimatta voitte havaita paikallisen pukuherran isallisyyden. Telle oppii parhaillaan, mika on tekoallas espanjaksi. 

Panama, Boca Brava. 

Kaksi telttayota Donde Juliossa. Viidakko on oisinkin taynna elamaa. Vyotiaiseen emme tormanneet, vaikka se oisin liikkuikin teltamme lahistolla. 

La playa

Opimme, etta simpukoilla on jalat, joilla ne oisin pyrkivat pontevasti kohti merta.

Poriseva otus, joka pyrkii kohti valoa. Matkalla tormailee kaikkeen.

Panama, Santa Catalina. Paastiin paikallisten lentispeleihin.  

Auringonlasku hostellihuoneen terassilta. 

Costa Ricasta Panamaan

Pienen tauon jalkeen annamme taas reissustamme lisainfoa, kun vihdoin paasimme internetin ihmeelliseen maailmaan.

Matkamme on edennyt nyt Panamaan, Tyynellemerelle surffaajien paratiisirannalle. Costa Rican sateinen saa sai meidat tekemaan pikaisia paatoksia. La Fortunasta (koskenlaskupaikka) lahdimme kohti Karibianmeren rantaa aurinkoista saata hakemaan, mutta turhaan. Cahuita naytti vehrealta, suloiselta pikkukylalta vesisateen keskella. Lahjaksi saamani sateenvarjo oli siis kovassa kaytossa. Olisimme viihtyneet Karibianmeren rannoilla kylla pitempaankin mikali saaolosuhteet olisivat olleet paremmat. No eipa tarvinnut aurinkorasvoja levitella ;). Tarkistimme saaennusteet ( viikko lisaa vesipisaroita) ja het' valittomasti paatimme laittaa nokat kohti Tyyntamerta, jossa sade on harvinaista herkkua. Tyynenmeren rannalla voimme nyt iloisina todeta et saimme kauan kaivatun auringon taivaalle paistamaan ja aurinkovoiteille jalleen kayttoa.

Bussimatkustaminen on osoittautunut erittain helpoksi ja nopeaksi tavaksi matkustaa, lieko tuuria? Heti bussiasemalle saavuttua on joku jo vastassa ja neuvomassa tieta. Olemme aina joutuneet/paasseet 50-60 vuotiaitten herrasmiesten suojeltaviksi. He ovat vieneet perille asti ja huolehtineet etta varmasti on hostelli ym. Olemme heidan mielesta niin lapsen nakoisia, ettemme voi parjata keskenaan.

Maailma on kylla pieni, taytynee todeta myos taalla puolen palloa. Olemme tormanneet taalla sattumalta samoihin kulkijoihin useaan otteeseen aivan mitattomissa pikkupaikoissa. Viiden tunnin bussimatkalla Karibianrannalta Tyynellemerelle opiskelimme espanjaa paikallisten kanssamatkustajien kanssa. Ja kas kummaa, pari paivaa myohemmin tormasimme yhteen niista matkalla kohti uutta maaranpaata.

Karibianrannalla tulimme ensin Davidiin, jossa aurinko pakahdutti meidan aivosolumme, niin ettemme tajunneet nostaa kateista rahaa. Suuntasimme siis oikotieta valloittamaan pienta saarta nimelta Boca Brava. Saarella tajusimme et lahin pankkiautomaatti on parin tunnin paassa ja missaan ei kay pankkikortti. Jouduimme pitamaan reissumme ensimmaisen budjettiriihen, joka ei osottautunut kovinkaan plussalle jaavan pakollisten kulujen jalkeen. Yovyimme halvimmalla mahdollisimmalla tavalla, teltassa. Kaksi telttayota pienessa kupoliteltassa riitti meille. Paivan vietimme saaren beachilla ja nautimme luonnonrauhasta. Budjettimme ei sallinut kuitenkaan minkaanlaista aktiviteettia; venereissua, snorklausta, joten lahdimme jatkamaan matkaa eteenpain surffirannoille.

Matkalla Santa Catalinaan tormasimme Boca Bravassa samassa paikassa olleeseen saksalaispariskuntaan, joka yhtyi meidan seuraan. Pariskunnasta tuli meille laheisia ystavia. Vietimme oikein rattoisaa ja naururikasta aikaa heidan kanssaan. Taalla olemme olleet oikein sosiaalisia. Iltaisin olemme olleet syomassa hostellin vaen kanssa. Paivalla olemme puolestaan kuluttaneet aikaa paikallisen kansan parissa. Ensimmaisena paivana saimme osallistua lentopallopeleihin. Katselimme ensin sivusta paikallisten pelia, kunnes yksi mies tuli kysymaan meita mukaan. Eilen puolestaan pelattiin rannalla jalkapalloa paikallisten kanssa. Hullua hommaa +35 asteen kelilla.

Huomenna meita odottaa surffitunti. Olisihan se nolo olla surffaamatta taalla surffiparatiisissa. Ja viela kun hostellimmekin on nimeltaan SurfParadise. Eilen vuokrasimme bodysurffilaudan ja leikimme aallon harjoilla silla. Bodysurffaus osottautui ainakin hauskaksi ja luultavasti paljon helpommaksi kuin normisurffaus.

Sunnuntain kuluksi teimme retken Sonaan, lahimpaan kaupunkiin kahden tunnin paahan. Retken tarkoituksena: nostaa kateista rahaa, loytaa uusi pallopumppu, ostaa uimapatja, ostaa Marikalle laukku, paasta internettiin. Uimapatjaa ja Marikan laukkua ei viela ole loytynyt, muuten retken tavotteet on saavutettu.   

  

Raportti: Tellen tehtava

Tehtavananto:

TOUKOKUUN TEHTÄVÄ SINULLE TELLE.
Järjestä koko porukalle jotain extreme-henkistä tekemistä.
TEE HYVIN! NAUTTIKAA!

Telle ja Kakku ottivat oikeuden vaihtaa suorittamiskuukausia. Kakun hemmottelutehtava siirtyi toukokuulle, Tellen suorituksesta nautimme eilen.

SUORITUSTAPA: Rafting (koskenlasku, suom.huom.). Koskien taso 3-4+. Koko paivan reissuun sisaltyi lounas, rafting ja esittelykierros farmilla.
SUORITUSAJANKOHTA: 14.3.2012
SUORITUSPAIKKA: Rio Toro, La Fortuna, Costa Rica
OSALLISTUJIEN KUVAUS: Paiva alkoi ensimmaisella itsetehdylla aamupalalla. Kello 09:30 bussi starttasi kohti Rio Toroa. Bussilastillinen sisalsi costa ricalaisia, equadorilaisia, chilelaisia, amerikkalaisia ja suomalaisia.
Joella saimme oivallisen ohjeistuksen, pelastusliivit, kyparat ja melat. Suomalaisten paattia kipparoi Alex, huikea opas joka ei paastanyt meita helpolla.  Koskia laskettiin yhteensa kolmisen tuntia. Aivan mahtavaa hommaa! Valissa pidettiin hedelmatauko vesiputouksilla. Reissun kruunasi upea lounas paikallisella farmilla. Ruoka oli kevytta parasta, mita ollaan tahan mennessa taalla saatu. Tutustuimme lisaksi farmin toimintaan ja paasimme puristamaan sokeriruo'osta makeaa lienta. Opimme, missa ananakset kasvavat ja mista kaakao tulee. Naimme vastasyntyneen vasikan!
Oppaamme olivat hilpeaa vakea, ja he tekivat paivastamme ikimuistoisen. Taman reissun kustansivat ystavamme. Jattimainen kiitos siita! Meilla oli hieno paiva!         

TODISTUSAINEISTO:

Kolikon kaantopuoli

Olemme joutuneet tassa vaiheessa jo muistamaan, etta reissuelama ei sittenkaan ole aina niin ihanaa. Nicaragua on I-H-A-N-A maa, mutta viimeinen paiva San Carlosin kaupungissa sai JOPA meidat irvistelemaan.

Ensinnakin lahdimme kovasti pitamastamme Isla de Ometepen saaresta maanantai-iltana yolautalla mantereen puolelle. Lauttamatka oli mielenkiintoinen. Kaikki turistit ahdettiin toiseen kerrokseen "ensimmaiseen luokkaan", jossa oli pitkia penkkeja (vahan niinku kirkossa, paitsi ohuilla pehmusteilla). Lautta lahti satamasta klo 8 illalla ja matkan oli maara kestaa 10h. Siina istuimme ja ihmettelimme, etta miten tassa nyt yonsa nukkuisi. Yhteentoista asti yritimme nuokkua jotenkin rinkkoihin nojaten. Jalat puuduksissa, hantaluu kivistaen tai selka mutkalla. Sitten saimme kuningasidean ja laitoimme kaksi rinkkaa lattialle penkkien valiin. Mina menin rinkkojen paalle nukkumaan, Marika ja Telle mahtuivat sen jalkeen penkille makaamaan. Ei sen jalkeen naita kolmea reissulaista enaa arsyttaneet puutuneet tai kivistavat paikat. Onneksi meita on kaikkia siunattu uskomattoman hyvilla unenlahjoilla. Aamulla klo 7 havahduin siihen, etta oli valoisaa ja ihmiset alkoivat liikuskella. Saavuimme San Carlosiin.

Loysimme uskomattoman halvan hostellin, alle 4 dollaria per tytto. Olimme riemuissamme vahan aikaa, mutta.. Paivan edetessa kierrellessamme kojuja, hoidellessamme asioita ja kiukutellessamme vasymyksesta jokaisen fiilis laski. Vetta satoi koko paivan, valilla kaatamalla, valilla tihuuttaen. Aurinko tuskin nayttytyi koko paivana. Illalla paivan taisteluista vasyneina palasimme uskomattoman halpaan hostelliimme. Vessa ei vetanyt koko aikana, vesihanat suljettiin jo klo 9 aamulla. Suihku olisi ollut illalla tarpeen. Olivathan samat sukat olleet jalassani jo n. 48 tunnin ajan.

Loysimme huoneestamme 4cmx2cmx1cm torakansukuisen otuksen. Huoneesta kuului varmaan uskomaton mekkala kaikkien istuessa sangylla jalat ylhaalla niin, ettei vahingossakaan jalat hipaisisi lattiaa. Urhea sankarimme Marika liiskasi olion omalla lenkkarillaan lattiaan (oli itse jattanyt lattialle mandariininkuoret, joissa olio viihtyi). Homeiset patjat eivat houkutelleen nukkumaan ja yoelainten aanet jollain tavoin kuvottivat meita kaikkia. Taiteilijamme intoutui ihan runoilemaan reissukirjaamme tuskan pakottamana:

Oi Nahkuri,
sun orsies suloista natinaa
sun pakastimes hurinaa
(ei gekon mekkalaa)
Ei homeen lemua
ei kattoa vuotavaa
-elama yhta kemua!
Miks' ollenkaan me lahdimme
sut vierahille jatimme?
Kun merta edemmas lahtee kalaan
voi joutua paikkaan ka-talaan.

otokoidin kohdistuvaa inhoa uhkuen, Marika

Otokoiden tappolista perustettu. Talla hetkella siina on vasta kolme tapahtumaa (onneksi). Senttia pienempia otuksia emme vaivaudu edes listimaan.

Nyt olemme pelastautuneet Costa Ricaan turvalliseen ja ihanan siistiin hostelliin. Kuulette siita kylla viela.

Merida (Isla de Ometepe)

Altagraciasta hei!

Viikko vierahti Isla de Ometepella. On ehtinyt tapahtua monenlaista. Espanja alkaa olla hallussa. Toisin sanoen osataan sanoa pontevasti NO GRACIAS, jos ravintolassa tarjotaan papuja tai riisipapusekoitusta, gallopintoa. (Tiedetaan jo kaikki salanimet, joilla niita koitetaan ujuttaa meidan lautasille.)

Oikeasti syodaan niitakin reippaasti ja ollaan opittu koko joukko espanjaa. Mainio kieli, ja kiitos lapsuuden arrakoulun, mina ja Tellekin osataan sanoa  r paremmin kuin coloradolainen Dillan tulee koskaan osaamaan. Espanjan aantaminen on siis suomalaisille kohtuuhelppoa.

Vietimme nelja viimeista yota saarella taas kotoisasti parisangyssa.

Aikamme hintoja vertailtuamme paadyimme tekemaan melontareissun laheiselle joelle. Meloimme joelle, joka oli todella kaunis ja viidakkoinen. Meloskelimme leppoisasti liaanien lomassa, kunnes opas kehotti tulemaan lahemmas. Uteliaana painelin paikalle, ja opas osoitti vesikasvillisuuden seassa lojuvaa tukkia. Se oli alligaattori. Mieluiten olisin kauhonut tieheni, mutta en kehdannut. Opas kehotti olemaan hiljaa. Miksi? Ettei hirvio heraisi ja hyokkaisi kimppuun? Ehdin jo miettia, miten Tex Willer, Mustanaamio, Superhessu ja kumppanit toimisivat vastaavassa tilanteessa. En kuitenkaan joutunut tositoimiin, koska alligaattori  pysyi liikkumattomana. Innostunut opas kertoi sen olevan vaaraton. Oli mika oli, sinne se jai lillumaan. Hiukan epailytti, miten opas kauhoi suoraan alligaattorin pesalle. Ettei sittenkin ollut tukki.

Olimme jo jonkun paivan himoiten katselleet laheisia vuoria. Saarella on kaksi tulivuorta, jotka eivat tosin ole toimineet muutamaan vuoteen. Molempien huiput ovat usein aamuisin pilvien peitossa. Korkeamman huipulle nousu hylattiin, koska huippu vaikutti olevan aina pilvinen. Sitapaitsi matalamman huipulle kiipeamisen kerrottiin kestavan 8-10 tuntia, mika olisi oiva paivavaellus myos. Olimme tutustuneet mainioon paikalliseen perheeseen, joka lupasi hommata meille oppaan sopuhintaan. Keskustelimme heidan kanssaan espanjaksi, joten aamulla saavuimme sovittuun paikkaan puolisen tuntia liian myohaan pienoisten kieliongelmien vuoksi.

Vedimme kovalla kiireella aamupalat naamaan ja lahdimme matkaan gallopintot mahassa hytkyen. Perheen 15-vuotias poika veti eteenpain hirven lailla. Ryhmaamme liittyi sitten nelja jenkkia. Nousu oli kohtuullisen reipas. Huipulta jatkoimme viela matkaa laguunille, joka sijaitsi vuoren, Volcan Maderaksen paalla. Sinne johtava viidakkotaival oli vaelluksen parasta antia. Kostea ja mutainen viidakko oli kuin suoraan Tarzanista! Liaanit houkuttelivat tarttumaan kiinni ja limaiset puunrungot luistivat lenkkareiden alta. Kaikkialla oli vihreaa ja hamaraa, apinat pitivat metelia samoin kuin linnut. Todella kaunista ja hauskaa myos, mudassa ylta paalta.  Alastullessa alkoivat jalat pikkuhiljaa tutajamaan.

Seuraavana paivana paatimme lahtea katsastamaan vesiputoukset, joille kiipeaminen oli parin tunnin keikka suuntaansa. Coloradosta kotoisin oleva Dillan, mainio veikkonen, lahti mukaamme. Arvelimme vesiputouskeikan olevan oivaa verryttelya hiukan kipeytyneille kintuillemme. Sita se olikin, joskin suosin vahan aikaa tasaista tieta nyt. Mun ja Kakun kavelysta voi asiaatunteva henkilo paatella jotain reisilihasten jumiutumisasteesta.

Kuulemma suurinpiirtein ainoa tunnustettu urheilumuoto taalla on jalkapallo. Paasimme pelaamaan sita paikallisten pikkujannujen kanssa rannalla. Mina, Kakku, Telle ja Carlos vastaan Manuel, Erik ja joku kolmas. Se oli hauskaa, mutta rannan karkea hiekka ja kivenmurikat olivat melkoinen haaste viela karaistumattomille jalkapohjillemme. Pelien jalkeen kiittelimme ja onnuimme mahdollisimman kunniakkaasti paikalta. Kuukauden kuluttua kantapaissa on sentin paksuinen nahka!

Viimeksi kun vaihdettiin paikkaan, tunsin suurta haikeutta. Pikkuinen suloinen kyla, johon ei koskaan enaa palaa. Toissapaivana sanoin tytoille, etta talla kertaa lahteminen on helppoa. Haikealta se kuitenkin tuntuu taas. Hienoja ihmisia tavattiin. Paikallinen perhe, johon tutustuttiin, oli kerrassaan mahtava. Niiden kanssa opittiin espanjaksi vaikka mita. Tavattiin myos paljon jenkkituristeja, joita koko Vali-Amerikka tuntuu pursuavan.

Toisaalta on myos siistia lahtea uuteen paikkaan. Aika mieletonta, etta voi vaan lahtea ja tehda mita kiinnostaa. Kaytannon jarjestelyt ovat sujuneet hyvin. Kakku ja Telle ovat pitaneet huolta kartta-asioista ja sen sellaisista. Pyykkia ollaan pesty liian usein, jos nyrkkipyykilla jatketaan niin pyykkaysvalit kylla harventuvat rutkasti. Ryhmadynamiikka on tahan mennessa toiminut hyvin. Tosin silloin talloin Tellen ja Kakun hermoillessa joudun turvautumaan sanakirjasta loytamaani oivalliseen lausahdukseen: Esta cosas, amigo mio, hay que tomarselas con calma. (Nama asiat, vanha veikko, taytyy ottaa rauhallisesti)

Tanaan on tarkoitus lahtea yolautalla Altagraciasta San Carlokseen. Siiita jatkamme Costa Ricaan, maahan joka tuntuu jakavan mielipiteita. Kallis, mutta kaunis kuuluu olevan.

Terveisemme!

Kuvia

Tibor ja Marika Miamissa hotelli-illallisella.

T

Kakku ja Tellekin olivat paikalla.

Hammaslaakarikuva omistettu H.Saaskilahdelle.

Loysimme viidakon uumenista Nahkurilla sijainneen Vesivehmastokasvin kaukaisen sukulaisen. Taalla sita kutsutaan nimella Grande aquahermioso y frijole ja sen kerrotaan parantavan useita eri sairauksia.

Tuttu naky: sanakirja ja ravintolapoyta.

Nyrkkipyykki on in.

Ometepe nro 2: Merida

Takana kohta reissumme ensimmainen sadepaiva, joka sopivasti osui uuteen kohteeseen siirtymispaivaan. Eilinen paiva oli yleinen huoltopaiva eli asioiden hoitamista ( postin etsiminen, hedelmakauppiaiden metsastaminen), pyykkaamista, auringon polttamien iho-osasten rauhoittelu yms. Paiva oli rattoisa. Yksi uusi havainto: Nicaraguassakin  on jamppoja. Naimme yhden jamppa-auton.  Opeteltu uusia hedelmia espanjaksi, ja kyselty saako niita syya suoraan puusta. Hieman reissubudjettia ajatellen. No paastiin ekakertaa paikalliseen kotiravintolaan. Mun (tellen) ruokailuhetken pilasi kissat ja koirat, jotka ymparoivat poytamme. Marika ja Kakku yrittivat urhoollisesti hatyyttaa katit ja rakit tiehensa, mutta melko heikoin tuloksin. huhhuh.

Ravintolaruokailu ei viela ainakaan oo kauhiampia ripuleita aiheuttanut, pienta loysyytta ehka nahtavissa mut ihan kunnossa jokainen viela silla rintamalla.

Tanaan ollaan sit vaihdettu paikkaa taalla samalla pienella saarella. Tuttuun tapaan herasimme klo 6.15 virkkuina kymmenen tunnin younet takana. Aamupalan jalkeen alkoi lammin, kostea, hiostava matka kohti Meridaa. Matkaa oli huikeat 30km ja aikaa meni ainakin 6 tuntia. Ensin meidan piti vaihtaa bussia puolessa valin. Mut kappas vaan kun oltiin jaatty bussista kavi ilmi ettei bussit joka paiva kule tanne. Joku paiva menee ja joku toinen ei. Ja tanaan ei ollut aamulla tullut kyseista bussia, niin ei kuulemma ollu todennakoisemmin enaan tulossa. No siina sita kokotettiin kolmistaan tienvarressa ja mietittiin mille aletaan. Saatiin sit kaksi brittimatkaajaa seuraamme ja otettiin taksi tanne Meridaan. Tie oli pahempi ku Suomessa metsa-autotiet. Jannalla ootetaan kuis bussit kulkee pois taalta.

No paikkana taa on aivan loistelias hemmottelupaikka. Alkutuimaan mie (Telle) ja Marika tutustuttiin jalkasin kylaan, kavelimme joka torppaan ja kyseltiin espanjaksi onko paikka ravintola tai hostelli ja oisko menua yms. Tanaan tehtiin ennatys ravintolassa ruoan odottelussa 1,5 tuntia. Kylla siina nalka jo ehti hiipua. 

Uusi ennatys myos liskoissa, Kakku juuri laski katosta niita paata liikuttamatta: 17kpl. Otetaan nyt huomioon et kakku voi myos nahda omiaan, silla kuumehourailu voi viela hieman sekoittaa sen paata. Kakulla ollut siis hieman auringonpistosta ja sen tuomaa kuumeilua, mut nyt jo nayttaa olevan kunnossa. Salmiakit paransivat hanet.

Olemme aloittaneet aktiivisen espanjan opiskelun. Teemme 3-4 kertaa viikossa sanakokeita toisillemme ja tanaan on ensimmaiset. Sosiaalinen paine on kova ja kymppi+  pitas olla jokaisella tavoitteena. Pakkohan tassa on espanjaa opittiva, ku ei nuo vaan osaa enkkua saatikas suomea.

Seuraavaksi siirrymme sanakokeiden pariin, joten ei muuta ku hasta la vista vaan... 

Isla de Ometepe

Taalla sita ollaan, Isla de Ometepella. Saari Nicaragua-jarven keskella. Maailman ainoa makeanveden saari, jossa on kaksi tulivuorta. Granadasta (siella missa viime kirjotus on kirjoitettu) tultiin tanne matkustaen paikallisella bussilla (melko ahtaat ja hikiset oltavat, mutta hauskaa oli), taksilla ja lautalla. Talla hetkella ollaan siis kaupungissa nimelta Moyogalpa.

Kun oltiin yksi yo levatty hostellissamme, paatimme seuraavana paivana lahtea lonely planetin suosittelemalle biitsille, joka oli n. 2 kilometrin paassa tasta kaupungista. Pakattiin mukaan rantakamppeet ja kirjat ja lahettiin kappailemaan. Jossain vaiheessa auto pysahtyi vierelle, kun kappailimme maantieta pitkin ja jenkkituristit kyselivat, mihin tytot on matkalle. Paastiin auton lavalle kyytiin vahaksi aikaa ja matka vahan nopeutu. Paiva sitten loikoiltiin kivasti rannalla. Tanaan vuokrattiin hostelliltamme pyorat ja kaytiin pyorailemassa ympari tata saarta. Loydettiin luonnonpuisto, jossa paastiin vahan vaeltamaan ja aivan ihana hiekkaranta, joka saatiin pitaa ihan itellamme, kun ei sinne kukaan muu yrittany.

Uskomattominta tassa reissussa on meidan kolmen unirytmi. Nahkurilla asuessa ilta venyi vaistamatta aina vahintaan puoleen yohon. Nyt on kahdeksan aikaan illalla meista jokainen valmis nukkumaan. Joka aamu herataan niin aikasin, etta hostellin ovi on viela munalukolla kiinni. Ei siina paase Tellekaa viela aamulenkille vaikka naapurin hullu kukko (Tellen diagnoosi) on jo kiekunut monta kertaa. Rytmi on siis illalla klo 21 nukkumaan, aamulla klo 7 (tai jopa aikasemminki) ylos. Tarkkoja kellonaikoja on vaikea valittaa, koska emme ostaneet adapteria ja tassa vaiheessa kaikkien kannykoista on akku loppunu eika meilla ole kelloa. Ollaan kuitenkin ansiokkaasti kyselty paikallisilta kellonaikaa Kysya osaamme kylla, mutta vastaus ei valttamatta aina ole ihan yhta ymmarretavissa. Hilkka ois tyytyvainen, etta kerranki paasis aikasin nukkumaan.

Ruoka on yllattanyt meidat taalla tassa vaiheessa. Mausteita ei ruuissa kayteta juuri ollenkaan. Ehka meidan naamat on viela niin valkosia, etta ne jattaa suosiolla mausteet pois, tai sitten pitaisi varmaan lisata tujumpia kastikkeita ruokiin. Nayttaa vahan silta, etta taalla kaikki syovat riisia ja papuja. Marikalle on kehittynyt jo papulukko. Ravintolassa ei aina ole ollut sanakirja mukana, joten tilaukset on tehty mututuntumalla. Tanaan Marika sai papumossoa, mina todella maukkaita ja rapeita lihapullia ja Telle kaalta ja jotain keltaista banaanintyyppista jauhomossoa (jota oli myos minun ruoassani ja melkein kaikissa muissakin). Minulla on muutenkin hyva onni ruokien suhteen, viela.

Kuvia ei valitettavasti viela laitettu, mutta kylla me viela joskus otetaan kamera ja piuhat mukaan, niin saatte naha taalta kuvia. Nyt loppuu aika.

Adios!

Nicaragua!

Matka oli pitka ja vaiherikas.

HELSINKI-VANTAA. Keskiviikkoaamuna lahto kello 7.50. Lento myohastyi Lontoon sumun vuoksi reilun tunnin.

LONTOO, HEATHROW. Saavuttaessa kentalle oltiin myohassa tunnin. Vaihtoaikaa oli kaksi tuntia, joten toiveissa oli kuitenkin ehtia Miamiin lahtevaan koneeseen. Ehdittiinkin kivasti oikealla portille, mutta. Ei ollut kellaan meista juolahtanut mieleen, etta tarvittaisiin Jenkkeihin pysahtymista varten ESTA, maahantulomikalie. Portilla kiva nainen sanoi, etta meilla on viisi minuuttia aikaa hommata se ennen koneen lahtoa. Kun olimme loytaneet koneen, oikean sivun, saaneet soiteltua Suomesta jonkun luottokortin numeron ostamista varten ja ostaneet kaikki kolme ratinkia, oli kulunut 20 minuuttia. Myohastyimme auttamatta. Tulisimme myohastymaan myos Managuan koneesta Miamissa. Miamissa meilla piti olla tunnin vaihtoaika (sinansa optimistinen ajatus) ennen Managuaan lahtevaa konetta.
Kiitos Lontoon hernerokkasumun, syy ei ollut meidan! Saatiin kolmen tunnin paahan lento Miamiin ja kaikille viisi puntaa kouraan ruokailua varten. Syotiin sitten ja paastiin onnellisesti Miamin koneeseen.

FLORIDA, MIAMI. The United States, land of the freedom. Jonotusta. Puolitoista tuntia passintarkastukseen, sormenjaljet, kuvat, jonotusta turvatarkastukseen, matkatavaroiden haku. Alkuperaisen suunnitelman mukaan meidan olisi pitanyt ehtia seuraavaan koneeseen tunnissa. Tunti Yhdysvalloissa kuulostaa lapihuutojutulta, mutta ei ollut sita. Nyt kavi niin, etta seuraava lento Managuaan lahtisi seuraavana aamuna. Viettaisimme siis yon Miamissa.

Alkoi saataminen lentoyhtio British Airwaysin kanssa, jonka koneella alunperin myohastyttiin. Ensin British Airwaysin tiski oli sulkeutunut, joten kaannyimme American Airlinesin puoleen. Silla oltiin tultu Miamiin Lontoosta. Ne ei kuitenkaan alkaneet millekaan, koska syy oli British Airwaysin. Tai siis sen herverokkasumun. Pitkallisen saatamisen jalkeen saimme
- huoneen Miamin lentokentan hotellista
- kukin 25$ arvoisen illallislipun hotellin ravintolaan
- kukin 15$ arvoisen lipun aamupalalle

Ei hullumpaa! Illallistimme hotellissa kera unkarilaisen miekkosen, jolla oli sama tilanne kuin meilla. Varmaan parhaat sapuskat koko reissussa. Sitten paineltiin nukkumaan kilometrin leveisiin sankyihin. Aamulla ylos, huikea aamupala ja kentalle saatamaan seuraavaa lentoa.

NICARAGUA, MANAGUA. Me gusta! Taalla on lammin. Hostellin emanta ei meinannut ymmartaa etta haluttiin todellakin cama de matrimonio, parisanky kolmelle. Loytyi sitten pieni, kuuma soppi ylakerrasta. Paaasia etta on halpa. Ollaan nyt Granadassa. Ollaan kateltu kaupunkia, opeteltu vahan espanjaa ja oltu liian kauan juomatta. Huomenna olis tarkoitus paasta saarelle, Isla de Ometepelle. Ollaan ihan valtavan valkoisia!

Vaikuttaa aika turvalliselta paikalta. Ei taalla oo ihmisella mitaan hataa.
Lampimia ajatuksia kaikille! Opetellaan viela sopeutumaan siihen ajatukseen, ettei ole mitaan velvoitteita kolmeen kuukauteen.

Buenas noches!