TEHTAVANANTO:
TOUKOKUUN TEHTÄVÄ SINULLE KATRI.
Keksi matkaseurueellesi jotakin ihanaa hemmottelua.
TEE HYVIN! NAUTTIKAA!
SUORITUSTAPA: Hemmottelupaiva. Paivan sisalto: aromaterapeuttinen hieronta, kasvohoito, kasihoito, jalkahoito seka vapaa oleilu hotellin uima-altaalla. Lisaksi kaynti kampaajalla ja illallinen kiinalaisessa ravintolassa (kaikella kunnioituksella nica-ruokia kohtaan; Gallo pinto ei kuulu hemmottelupaivaan)
SUORITUSAJANKOHTA: 22.5.2012
SUORITUSPAIKKA: Hotel Spa Granada, Granada, Nicaragua
OSALLISTUJIEN KUVAUS: Aamulla valmistimme erittain maittavan aamiaisen hedelmineen, jogurtteineen, toasteineen, kahveineen ja kekseineen. Aamupalan jalkeen siirryimme Hotel Spa Granadaan, jossa paasimme aluksi tunnin kestavaan aromaterapeuttiseen hierontaan. Hieronnan jalkeen olo oli taivaallinen!
Hieronnan jalkeen Kakku paasi suoraan muihin hoitoihin, ja Telle ja Marika viettivat aikaa altaalla auringon paisteessa. Lopulta Kakku saapui hoidoista - kynnet vaaleanpunaisena hohtaen. Oli ilmeisesti taas kielitaidossa parantamista.
Paasimme sitten kukin vuorollamme nauttimaan hoidoista. Miellyttava nuori nainen laittoi katemme, jalkamme ja kasvomme uuteen uskoon. Ette tule tunnistamaan meita, te siella!
Pelkasimme, etta vaivalla hankittu rusketus huuhtoutuu kuorintavoiteen mukana viemariin, mutta jai sita varia viela pintaan.
Kun kaikki oli hoidettu ja altaassa lilluttu, alkoi jo paiva kaartaa iltaan. Vuorossa oli kampaamokaynti. Reipasotteinen kampaaja ei turhia kysellyt, vaan leikkasi kaikkien kolmen hiukset noin puolessa tunnissa. Kuivat latvat jaivat kampaamon lattialle, kun me puolestamme suuntasimme kohti illallispaikkaa.
Kiinalaisesta ravintolasta saimme kaikki herkulliset annokset. Tuntui hemmottelulta syoda papujen sijaan kasviksilla hoystettya mausteista ruokaa! Illallisen jalkeen poikkesimme viela jalkiruokajaatelolla.
TODISTUSAINEISTO:
Voitte vain kuvitella, koska kamera on rikki, Marikan kannykka kadoksissa ja Tellen kannykalta ei saada kuvia siirettya koneelle. Lo siento, valitamme.
Taman mahtavan hemmottelupaivan meille tarjosivat ystavamme. Jattimainen kiitos, taas! Pian nahdaan! <3
tiistai 22. toukokuuta 2012
Ympyra sulkeutuu
Taalla ollaan taas, Nicaraguassa. Kolmatta kertaa. Tuntuu niinku kotiin ois tullu. Kolme yota siihen, etta lennot lahtee kohti Suomea. Viiminen viikko on menny enemman ja enemman Suomea ajatellessa. Teita kaikkia rakkaita siella. Paluu jannittaa jo. Mukavaa kuplivaa jannitysta mahassa.
El Salvadorista paatimme pitkien houkuttelupuheiden jalkeen matkata meren yli veneella suoraan Nicaraguan puolelle. Different adventure! Totta tosiaan. Talla tavoin skippasimme valista Hondurasin rajojen ylitykset ja 12 tunnin bussimatkan. Hinta oli suolainen ja verotti ennestaankin vahaisia matkavaroja roimasti, mutta ajattelimme matkan olevan kuitenkin sen rahan arvoinen. Mikaan ei kuitenkaan ollut niin kuin meille oli luvattu. Satamassa jouduimme odottamaan helteessa puoltoista tuntia veneen lahtoa. Vene oli pikkuruinen kalastajavene, jossa oli meidan neljan turistin lisaksi muutama paikallinen ja paljon tavaraa. Aurinko porotti taivaalta tulikuumasti. Me holmot ei tajuttu laittaa aurinkorasvaa ollenkaan tai kayttaa paahinetta, vaikka tiedettiin kylla viettavamme seuraavat 2,5 tuntia veneessa. Eras paikallinen rouva ystavallisesti vahan aikaa lainasi sateenvarjoaan kolmelle raukalle valkoihoiselle ja eras herra tarjosi vetta. Hienot maisemat jai meilta nakematta, silla nukuimme autuaasti koko matkan levittaytyneena veneen kapealle penkille. Meidan kanssamme matkustava neljas turisti, amerikkalainen Damien, oli kateellisena vieresta kattonu meidan loputonta unentarvetta.
Satama, johon Nicaraguassa saavuttiin, oli erittain pieni. Jos sellaista satamaksi voi edes kutsua. Yksi laituri ja hiekkarantaa. Rajanylityspaikka ei varmaan mikaan kaikkein kaytetyin ole. Passivirkailijalla meni yli puoli tuntia tayttaa tarvittavat laput ja peria maksut meilta neljalta. Siihen mennessa kun paastiin varsinaiseen kylaan, josta bussit lahtee, paikalliset naiset ystavallisesti ilmoittivat, etta niita ei enaa mene. Kolmelta meni viimeinen. Myohastyimme viisi minuuttia. Ei auttanu ku jaada tahan kylapahaseen, josta onneksi kuitenkin loytyi hostelli.
Seuraavaksi suuntasimme kohti hiekkarantoja. Tarkoituksena viettaa toiseksi viimeinen viikko ihanasti rannalla loikoillen, surffaten, uiden ja ehka jopa biitsia pelaten. Odotukset oli liian korkealla. Rantaa oli kylla kilometreittain, mutta aallot oli niin suuria ja virtaukset niin voimakkaita, ettei veteen uskaltanut menna uimaan. Ensimmaisena paivana kaytiin, mutta toisena ei pystynyt. Eras mies meni, mutta aalto paiskasi hanet niin voimakkaasti vasten rantaa, etta ilmat lahti pihalle. Tasta saikahtaneena ei edes mietitty uimista enaa. Kylapahanen oli jotenkin surullinen. Rantatie taynna hotelleja, mutta ei ihmisia. Koko paikka vaikutti niin kuolleelta.
Taman jalkeen olemme kuluttaneet aikaa Leonissa, pienessa sopossa kaupungissa, seka Laguna de Apoyo:lla, jossa on koko Nicaraguan kirkkaimmat vedet. Siella kelpasi muutaman paivan lillutella uimapatjan paalla. Tuli ihan mieleen Helsingin kesat ja Sorvalampi. Joka yo ukkosti. Taalla ukkoset tuntuu olevan vahan pidempia ja rajumpia. Eraana yona ukkonen kesti vahintaan kolme tuntia putkeen. Meista jokainen herasi yolla hirveaan pamaukseen, joka kuului salamasta. Vahan aikaa hirvitti, mutta kohta uni voitti taas. Sadekausi taalla on selvasti alkanut. Joka paiva sataa jonkin verran vetta, mutta ei onneksi kokoaikaa.
Nyt ollaan taas Granadassa, josta alotettiin. Tuntuu hassulta ajatella, etta taalla sita kolme kuukautta sitten oltiin. Valkoisena kuin lakanat ihmetellen kaikkea. Paikka naytti vahan likaiselta ja oli niin kuuma. Nyt me ollaan jo sen verran saatu varia pintaan, etta ei erotuta perusmassasta. Ja tama paikka nayttaa meidan mielesta siistilta, kauniilta ja sopolta. Vertailukohdat ilmeisesti vahan vaihtunu?
Eilen kavimme kauan haaveilemallamme Canopy-reissulla. Sademetsassa liidettiin pitkin vaijereita Tarzanin lailla. Superwoman, Tarzan, paa alaspain, spinning... liitelyasennot oli mita kummallisempia. Voitte kuvitella, etta hauskaa meilla oli! Maisemat oli erittain hienot. Puisto on ihan Mombacho-tulivuoren kupeessa. Illalla kaytiin kylassa suomalaisen tyton luona, joka asuu taalla Granadassa. Tehtiin yhdessa illallista. Oli oikein piristavaa jutella suomeksi myos muidenki kanssa kuin rakkaiden reissukavereiden. Alkaa tassa jo kaipaan vahan muutakin seuraa, pikkuhiljaa.
Reissun aikana reissukirjaamme on kertynyt monenlaisia juttuja. Osa niista jutuista on jo julkaistu tassa blogissa, mutta paljon jaa viela kertomatta. Sielta loytyy myos muutamia listoja. Julkaisen tassa niista muutaman:
MENETETTY OMAISUUS
El Salvadorista paatimme pitkien houkuttelupuheiden jalkeen matkata meren yli veneella suoraan Nicaraguan puolelle. Different adventure! Totta tosiaan. Talla tavoin skippasimme valista Hondurasin rajojen ylitykset ja 12 tunnin bussimatkan. Hinta oli suolainen ja verotti ennestaankin vahaisia matkavaroja roimasti, mutta ajattelimme matkan olevan kuitenkin sen rahan arvoinen. Mikaan ei kuitenkaan ollut niin kuin meille oli luvattu. Satamassa jouduimme odottamaan helteessa puoltoista tuntia veneen lahtoa. Vene oli pikkuruinen kalastajavene, jossa oli meidan neljan turistin lisaksi muutama paikallinen ja paljon tavaraa. Aurinko porotti taivaalta tulikuumasti. Me holmot ei tajuttu laittaa aurinkorasvaa ollenkaan tai kayttaa paahinetta, vaikka tiedettiin kylla viettavamme seuraavat 2,5 tuntia veneessa. Eras paikallinen rouva ystavallisesti vahan aikaa lainasi sateenvarjoaan kolmelle raukalle valkoihoiselle ja eras herra tarjosi vetta. Hienot maisemat jai meilta nakematta, silla nukuimme autuaasti koko matkan levittaytyneena veneen kapealle penkille. Meidan kanssamme matkustava neljas turisti, amerikkalainen Damien, oli kateellisena vieresta kattonu meidan loputonta unentarvetta.
Satama, johon Nicaraguassa saavuttiin, oli erittain pieni. Jos sellaista satamaksi voi edes kutsua. Yksi laituri ja hiekkarantaa. Rajanylityspaikka ei varmaan mikaan kaikkein kaytetyin ole. Passivirkailijalla meni yli puoli tuntia tayttaa tarvittavat laput ja peria maksut meilta neljalta. Siihen mennessa kun paastiin varsinaiseen kylaan, josta bussit lahtee, paikalliset naiset ystavallisesti ilmoittivat, etta niita ei enaa mene. Kolmelta meni viimeinen. Myohastyimme viisi minuuttia. Ei auttanu ku jaada tahan kylapahaseen, josta onneksi kuitenkin loytyi hostelli.
Seuraavaksi suuntasimme kohti hiekkarantoja. Tarkoituksena viettaa toiseksi viimeinen viikko ihanasti rannalla loikoillen, surffaten, uiden ja ehka jopa biitsia pelaten. Odotukset oli liian korkealla. Rantaa oli kylla kilometreittain, mutta aallot oli niin suuria ja virtaukset niin voimakkaita, ettei veteen uskaltanut menna uimaan. Ensimmaisena paivana kaytiin, mutta toisena ei pystynyt. Eras mies meni, mutta aalto paiskasi hanet niin voimakkaasti vasten rantaa, etta ilmat lahti pihalle. Tasta saikahtaneena ei edes mietitty uimista enaa. Kylapahanen oli jotenkin surullinen. Rantatie taynna hotelleja, mutta ei ihmisia. Koko paikka vaikutti niin kuolleelta.
Taman jalkeen olemme kuluttaneet aikaa Leonissa, pienessa sopossa kaupungissa, seka Laguna de Apoyo:lla, jossa on koko Nicaraguan kirkkaimmat vedet. Siella kelpasi muutaman paivan lillutella uimapatjan paalla. Tuli ihan mieleen Helsingin kesat ja Sorvalampi. Joka yo ukkosti. Taalla ukkoset tuntuu olevan vahan pidempia ja rajumpia. Eraana yona ukkonen kesti vahintaan kolme tuntia putkeen. Meista jokainen herasi yolla hirveaan pamaukseen, joka kuului salamasta. Vahan aikaa hirvitti, mutta kohta uni voitti taas. Sadekausi taalla on selvasti alkanut. Joka paiva sataa jonkin verran vetta, mutta ei onneksi kokoaikaa.
Nyt ollaan taas Granadassa, josta alotettiin. Tuntuu hassulta ajatella, etta taalla sita kolme kuukautta sitten oltiin. Valkoisena kuin lakanat ihmetellen kaikkea. Paikka naytti vahan likaiselta ja oli niin kuuma. Nyt me ollaan jo sen verran saatu varia pintaan, etta ei erotuta perusmassasta. Ja tama paikka nayttaa meidan mielesta siistilta, kauniilta ja sopolta. Vertailukohdat ilmeisesti vahan vaihtunu?
Eilen kavimme kauan haaveilemallamme Canopy-reissulla. Sademetsassa liidettiin pitkin vaijereita Tarzanin lailla. Superwoman, Tarzan, paa alaspain, spinning... liitelyasennot oli mita kummallisempia. Voitte kuvitella, etta hauskaa meilla oli! Maisemat oli erittain hienot. Puisto on ihan Mombacho-tulivuoren kupeessa. Illalla kaytiin kylassa suomalaisen tyton luona, joka asuu taalla Granadassa. Tehtiin yhdessa illallista. Oli oikein piristavaa jutella suomeksi myos muidenki kanssa kuin rakkaiden reissukavereiden. Alkaa tassa jo kaipaan vahan muutakin seuraa, pikkuhiljaa.
Reissun aikana reissukirjaamme on kertynyt monenlaisia juttuja. Osa niista jutuista on jo julkaistu tassa blogissa, mutta paljon jaa viela kertomatta. Sielta loytyy myos muutamia listoja. Julkaisen tassa niista muutaman:
MENETETTY OMAISUUS
- Marikan pyyhe
- Kakun keltainen mekko
- reppu
- hame
- keskenoleva kirja
- Marikan kannykka/kamera
- Kakun ipod
- hiusharja
- pompulat
- kynsileikkurit
- sukkia
- pinsetit
- shampoo
- sheiveri
- mummonpinneja
- kyna
- Marikan Visa Electron
- Tellen lenkkarit
- 2 kpl uimapatjoja
- saippua
¿Mista tunnet sa FINLANDIAN?
Eli mita muukalaiset maastamme tietavat
- Finlandia-vodka
- sauna
- tuhannet jarvet
- Nokia
- Suunto
- lihahyytelo (!)
- joulupukki
- kylmyys
- revontulet
- kaamos
- yoton yo
- Helsinki
- Kemppi (?¿)
- Vammala
- Turku
- outo kieli
- pitkat sanat
- kuulostaa japanilta
- erittain vaikea oppia
- ujot ja sulkeutuneet miehet (erit. Ita-Suomi)
- ei halailua
sunnuntai 13. toukokuuta 2012
Aideista parhaimmat
Toukokuun toinen sunnuntai, Nicaragua. Vetta sataa ja Suomi otti rokaletappion jaakiekossa.
Ei hataa, koska meilla kolmella on aidit, jotka kaikki tekee maailman parhaat korvapuustit. Mika saali, ettei niita myyda taalla.
Meilla kaikilla on isot perheet. Niita on viime aikoina ihmetelty erityisen paljon. Kommentit ovat olleet harvinaisen positiivisia ja ihailevia. Ollaan hoksattu, etta niissa on ollut aika paljon hommaa. Taalla kaukana aitia ja omaa perhetta tulee ajateltua tavallista enemman. Kaikilla meilla on tukeva perusta, josta on ollut hyva ponnistaa maailmalle. Parempaa ei olisi voinut saada.
Olemme kaikki kolme onnellisia ja ylpeita aideistamme.
Onnea ja Taivaan Isan siunausta aitienpaivana Helena, Terttu ja Tuula!
Rakkaudella tyttarenne
Ei hataa, koska meilla kolmella on aidit, jotka kaikki tekee maailman parhaat korvapuustit. Mika saali, ettei niita myyda taalla.
Meilla kaikilla on isot perheet. Niita on viime aikoina ihmetelty erityisen paljon. Kommentit ovat olleet harvinaisen positiivisia ja ihailevia. Ollaan hoksattu, etta niissa on ollut aika paljon hommaa. Taalla kaukana aitia ja omaa perhetta tulee ajateltua tavallista enemman. Kaikilla meilla on tukeva perusta, josta on ollut hyva ponnistaa maailmalle. Parempaa ei olisi voinut saada.
Olemme kaikki kolme onnellisia ja ylpeita aideistamme.
Onnea ja Taivaan Isan siunausta aitienpaivana Helena, Terttu ja Tuula!
Rakkaudella tyttarenne
torstai 10. toukokuuta 2012
El Salvador, Playa el Tunco
Matkustimme Hondurasista aimo paivamatkan (11h) Guatemalaan.
Vastaan kavelee pitkahiuksinen mies paallaan varikas paita ja housut. Partaisen suun eteen on viritetty huuliharppu, josta han puhaltelee melodiaa saestaen sita kadessaan olevalla kitaralla. Miehen unenomainen katse harhailee, kenties tulevaisuudessa tai jossain missa sotaa ei tunneta. Gallia ja Trubadurix? Ei, satunnainen kulkija vain.
"En voi elaa ilman puita. Yhdysvalloissa on yksi ainoa kaupunki jossa voisin asua taman paikan lisaksi. Muissa osavaltioissa, kaupungeissa tai kylissa ei ole riittavasti puita."
Mutta onneksi taalla on. Tuttavamme hymyilee lampimasti, ja aikoo aloittaa kuukurssin seuraavan taydenkuun aikaan. Kuukurssi kestaa aurinkokurssin tapaan kuukauden. Meditaatio. Hostellimme isanta oli kaynyt kurssin. Han kertoi, ettei ollut loytanyt vastauksia mielessa pyoriviin kysymyksiin, mutta jollain tavalla vastauksia siihen, miksi kysyy.
Mutta onneksi taalla on. Tuttavamme hymyilee lampimasti, ja aikoo aloittaa kuukurssin seuraavan taydenkuun aikaan. Kuukurssi kestaa aurinkokurssin tapaan kuukauden. Meditaatio. Hostellimme isanta oli kaynyt kurssin. Han kertoi, ettei ollut loytanyt vastauksia mielessa pyoriviin kysymyksiin, mutta jollain tavalla vastauksia siihen, miksi kysyy.
"Osallistukaa ehdottomasti suklaaseremoniaan! Se kesti kuusi tuntia. Joimme kaakaota. Ihmiset itkivat, jotkut tanssivat ja lauloivat. Jotkut kokivat uskomatonta yhteytta toisiinsa. Se oli uskomatonta, teidan tosiaan pitaisi menna sinne."
Vastaan kavelee toinen toistaan pikkuruisempia ihmisia, naiset yleensa ystavaamme Katria lyhyempia. Mina ja Telle tunnemme itsemme jattilaisiksi. Nama ihmiset ovat uskomattoman kauniisti kirjottuihin vaatteisiin pukeutuneita Maya-intiaaneja. He hymyilevat kauniisti. Mayojen kieli kuulostaa etaisesti ranskalta, eika espanjan alkeista ole apua sen ymmartamisessa.
Missa me oikein olemme? Tarvitsisin rastat, loysat housut ja tatuointeja passatakseni katukuvaan. Tai toisaalta varikkaita hameita, mustat letit ja pienemman ruumiin.
Paikka on San Marcos, Lago de Atitlan, Guatemala. Taalla hippikulttuuri ja Maya-intiaanien kulttuuri kohtaavat. Kylassa on useita hippiyhteisoja, joissa voi pyrkia loytamaan sisaisen aanensa. Kylassa on myos Maya-intiaanien yhteisoja. En ole ihan varma, mita nama ajattelevat toisistaan.
Taytyy myontaa, etta tunsimme olomme hiukan arkisiksi kylassa. Kukaan ei pyytanyt meita pelaamaan rantalentopalloa tai veneretkelle. Sen sijaan meille suositeltiin suklaaterapiaa, meditaatiota, reikihoitoja, erilaisia hierontoja, kuukursseja ynna muuta. Kyltit kadunkulmissa ohjasivat tarot-korteista ennustajille ja kasvisravintoloihin. Kun vastaani kavelee ihminen, en tieda kuinka minun tulisi tervehtia. Onnellisesti? Valaistuneesti? Lempeasti?
Tunnen oloni jotenkin hyvin tavalliseksi ja lansimaalaiseksi, oikeaksi kapitalistiksi, kapeakatseiseksi, hyvinvointivaltion kasvatiksi, sanalla sanoen systeemin vangiksi. Meditaatiokeskukset hiukan pelottavat minua, sen sijaan etta rientaisin kuulemaan sisaista aantani ja tuntemaan yhteytta ventovieraiden meditoijien kesken.
Mielenkiintoista, yhta kaikki! Maya-intiaanien kulttuurista emme oppineet paljonkaan. Sitavastoin puntaroimme kovasti ajatuksia tyonteosta, vastuusta, yhteisesta hyvasta ja yhteiskunnan kehittamisesta. Ennakkoasenteista, kapeakatseisuudesta, oikeasta ja vaarasta. Haastavia, vaikeita aiheita. Venyvia aamupalahetkia.
Lisaksi jaadyimme, koska kyla sijaitsee vuoren rinteessa, ja siella oli kylma. Verrattavissa Suomen syksyiltoihin, mihin emme ole reissussamme tottuneet. Saunoja siella tarjottiin onneksi useassa hostellissa! Eraana iltana paasimme saunomaan. Sauna oli kivesta tehty, kuin pienen tontun koti. Sisaan kontattiin metrin korkuisesta ja levyisesta ovesta. Sisalla odotti kynttila ja kaminantyyppinen ulkoapain lammitettava kiuas, jonka kylkeen heitettiin vetta. Toimi oivallisesti! Nautimme olostamme taysin siemauksin.
Vietimme San Marcosissa kolme yota. Tuossa ajassa vierailimme myos toisessa kylassa, josta loysimme Maya-intiaanien valmistamia vaatteita, kankaita ja vaikka mita. Uskomattomia vareja, kaikkea kaunista! Rinkat saivat lisapainoa, mutta onhan jo reissun loppu kasilla...
Aika Guatemalassa jai lyhyeksi. Seuraavaksi matkasimme kohti El Salvadoria ja lampoa. Saavuimme El Salvadoriin, Playa el Tuncoon nelja yota sitten. Taalla olemme ottaneet rauhallisesti.
Maailmassa on monenlaisia ihmisia! (puhuu normaali)
Taalla kaduilla kulkevat vaaleakutriset, auringon ruskettamat surffarit toinen toistaan coolimpana. Silmissa arvoituksellinen katse kuin seuraavaa aaltoa tahyten. Olemme nauttineet olostamme hostellissa, jossa on paljon surffareita. Rentoa ja oikein mukavaa vakea. Kukaan ei valvo myohaan, koska parhaat aallot ovat aikaisin aamulla. Niinpa kerrankin meidan rytmimme on normaali! Taalla selvisi sekin, ettei surffaamisesta tullut mulle ja Kakulle ammattia. Huomasimme kuitenkin, etta elama on kuin surffaus. Hyvien aaltojen etsiminen on tyolasta. Odotettuasi aikasi voit huomata, etta aalto meni jo, tai se otti jonkun muun mukaansa. Kun viimein paaset aallon mukana hyvaan liukuun karahtaa lautasi yhtakkia rantahiekkaan. Toisaalta aalto voi huuhtoa yli silloin, kun vahiten odotat, ja vain onnenkantamoinen voi auttaa sinut kyytiin. Lopulta vain uuttera tyo tuottaa tulosta. Syvallista, eiko?
Yhden paivan vietimme vesiputouksilla. Pienen vaelluksen jalkeen tulimme putouksille, joita oli yhteensa kuusi. Kaunista! Loikimme luonnonaltaisiin ehka viidesta metrista. Jannittavaa, kun siihen viimein kykenin. Telle ei valitettavasti voinut osallistua ilonpitoon, koska ei korvaongelmiensa takia voi vielakaan sukeltaa.
Hostellissamme on pingispoyta, ja meista on viikossa kehittynyt melkoisia mestareita. Tosin en osaa edelleenkaan laittaa syottoon kierretta. Talla hetkella Telle pelaa pingista israelilaista Arielia vastaan. Kakku sairastaa vuoteessaan, koska on tanaan tuntenut olonsa huonoksi. Toivottavasti se menee ohi, koska huomenna on tarkoitus matkustaa eteenpain, kohti Nicaraguaa. Nicaraguaan, kolmannen kerran, kivaa! Enaa on ihan vahan reissua jaljella.
Vastaan kavelee toinen toistaan pikkuruisempia ihmisia, naiset yleensa ystavaamme Katria lyhyempia. Mina ja Telle tunnemme itsemme jattilaisiksi. Nama ihmiset ovat uskomattoman kauniisti kirjottuihin vaatteisiin pukeutuneita Maya-intiaaneja. He hymyilevat kauniisti. Mayojen kieli kuulostaa etaisesti ranskalta, eika espanjan alkeista ole apua sen ymmartamisessa.
Missa me oikein olemme? Tarvitsisin rastat, loysat housut ja tatuointeja passatakseni katukuvaan. Tai toisaalta varikkaita hameita, mustat letit ja pienemman ruumiin.
Paikka on San Marcos, Lago de Atitlan, Guatemala. Taalla hippikulttuuri ja Maya-intiaanien kulttuuri kohtaavat. Kylassa on useita hippiyhteisoja, joissa voi pyrkia loytamaan sisaisen aanensa. Kylassa on myos Maya-intiaanien yhteisoja. En ole ihan varma, mita nama ajattelevat toisistaan.
Taytyy myontaa, etta tunsimme olomme hiukan arkisiksi kylassa. Kukaan ei pyytanyt meita pelaamaan rantalentopalloa tai veneretkelle. Sen sijaan meille suositeltiin suklaaterapiaa, meditaatiota, reikihoitoja, erilaisia hierontoja, kuukursseja ynna muuta. Kyltit kadunkulmissa ohjasivat tarot-korteista ennustajille ja kasvisravintoloihin. Kun vastaani kavelee ihminen, en tieda kuinka minun tulisi tervehtia. Onnellisesti? Valaistuneesti? Lempeasti?
Tunnen oloni jotenkin hyvin tavalliseksi ja lansimaalaiseksi, oikeaksi kapitalistiksi, kapeakatseiseksi, hyvinvointivaltion kasvatiksi, sanalla sanoen systeemin vangiksi. Meditaatiokeskukset hiukan pelottavat minua, sen sijaan etta rientaisin kuulemaan sisaista aantani ja tuntemaan yhteytta ventovieraiden meditoijien kesken.
Mielenkiintoista, yhta kaikki! Maya-intiaanien kulttuurista emme oppineet paljonkaan. Sitavastoin puntaroimme kovasti ajatuksia tyonteosta, vastuusta, yhteisesta hyvasta ja yhteiskunnan kehittamisesta. Ennakkoasenteista, kapeakatseisuudesta, oikeasta ja vaarasta. Haastavia, vaikeita aiheita. Venyvia aamupalahetkia.
Lisaksi jaadyimme, koska kyla sijaitsee vuoren rinteessa, ja siella oli kylma. Verrattavissa Suomen syksyiltoihin, mihin emme ole reissussamme tottuneet. Saunoja siella tarjottiin onneksi useassa hostellissa! Eraana iltana paasimme saunomaan. Sauna oli kivesta tehty, kuin pienen tontun koti. Sisaan kontattiin metrin korkuisesta ja levyisesta ovesta. Sisalla odotti kynttila ja kaminantyyppinen ulkoapain lammitettava kiuas, jonka kylkeen heitettiin vetta. Toimi oivallisesti! Nautimme olostamme taysin siemauksin.
Vietimme San Marcosissa kolme yota. Tuossa ajassa vierailimme myos toisessa kylassa, josta loysimme Maya-intiaanien valmistamia vaatteita, kankaita ja vaikka mita. Uskomattomia vareja, kaikkea kaunista! Rinkat saivat lisapainoa, mutta onhan jo reissun loppu kasilla...
Aika Guatemalassa jai lyhyeksi. Seuraavaksi matkasimme kohti El Salvadoria ja lampoa. Saavuimme El Salvadoriin, Playa el Tuncoon nelja yota sitten. Taalla olemme ottaneet rauhallisesti.
Maailmassa on monenlaisia ihmisia! (puhuu normaali)
Taalla kaduilla kulkevat vaaleakutriset, auringon ruskettamat surffarit toinen toistaan coolimpana. Silmissa arvoituksellinen katse kuin seuraavaa aaltoa tahyten. Olemme nauttineet olostamme hostellissa, jossa on paljon surffareita. Rentoa ja oikein mukavaa vakea. Kukaan ei valvo myohaan, koska parhaat aallot ovat aikaisin aamulla. Niinpa kerrankin meidan rytmimme on normaali! Taalla selvisi sekin, ettei surffaamisesta tullut mulle ja Kakulle ammattia. Huomasimme kuitenkin, etta elama on kuin surffaus. Hyvien aaltojen etsiminen on tyolasta. Odotettuasi aikasi voit huomata, etta aalto meni jo, tai se otti jonkun muun mukaansa. Kun viimein paaset aallon mukana hyvaan liukuun karahtaa lautasi yhtakkia rantahiekkaan. Toisaalta aalto voi huuhtoa yli silloin, kun vahiten odotat, ja vain onnenkantamoinen voi auttaa sinut kyytiin. Lopulta vain uuttera tyo tuottaa tulosta. Syvallista, eiko?
Yhden paivan vietimme vesiputouksilla. Pienen vaelluksen jalkeen tulimme putouksille, joita oli yhteensa kuusi. Kaunista! Loikimme luonnonaltaisiin ehka viidesta metrista. Jannittavaa, kun siihen viimein kykenin. Telle ei valitettavasti voinut osallistua ilonpitoon, koska ei korvaongelmiensa takia voi vielakaan sukeltaa.
Hostellissamme on pingispoyta, ja meista on viikossa kehittynyt melkoisia mestareita. Tosin en osaa edelleenkaan laittaa syottoon kierretta. Talla hetkella Telle pelaa pingista israelilaista Arielia vastaan. Kakku sairastaa vuoteessaan, koska on tanaan tuntenut olonsa huonoksi. Toivottavasti se menee ohi, koska huomenna on tarkoitus matkustaa eteenpain, kohti Nicaraguaa. Nicaraguaan, kolmannen kerran, kivaa! Enaa on ihan vahan reissua jaljella.
torstai 3. toukokuuta 2012
Vedenalaisia kuvia Hondurasista, Roatanilta
 |
| 14 vuotta veden alla ollut laivan hylky 33 metrin syvyydessa |
 |
| Kakku vasemmalla, Marika oikealla |
 |
| Telle ulostautuu laivankannelle. |
 |
| "Taalta mina tulen!" |
 |
| Perfecto! Marika, Telle, Kakku |
 |
| Vauhti on ihan paatahuimaava. |
 |
| Telle loistaa kilpaa auringon kanssa. Tais vahan liian aikasin yrittaa pintaan. |
 |
| Snorklausreissulta kuvia. Kalojen nimia emme valitettavasti muista, vaikka ne meille opetettiinki. |
 |
| Cool, eh? |
tiistai 1. toukokuuta 2012
Copanin rauniot
Muutamia poimintoja Roatanin paivista viela.
Ihastuimme sukeltamiseen niin, etta paatimme viela ottaa ylimaaraisen sukelluspaivan. Ja ei turhaan! Paasimme ihastelemaan 33 metrin syvyyteen laivan hylkya, joka oli ollut uppeluksissa 14 vuotta. Kavimme hylyn sisalla asti. Yhdella sukellusporukastamme oli kamera mukana ja saimme iloksemme kuvia vedenalaisesta maailmasta. Muutenhan meilla ei kuvia saaresta ole. Kamera rikki ja Marikan puhelin varastettu, niin nyt ei auta kuin laittaa muistiin kuvat.
Kaikkea uutta taytyy reissun aikana kokeilla. Ja niinpa suostuimme osallistumaan auringonlaskujoogaan. Amerikkalainen ystavamme Mike ohjasi joogaa, ja pyyteli meita kokeilemaan sita. Kiitollisuuden velassa Mikell kuvista, snorklausreissuista ja lounaasta menimme joogatunnille. Alkuunsa kauhistelin muiden joogaajien taipumisia, paalla seisomisia ja mietin miten ihmeessa paasen livistamaan paikalta. Onnekseni sain laitapaikan, jossa pystyin itsekseni nauramaan tilanteelle ja yrittamaan pysya tasapainossa lentokoneasennossa ja hengittamaan hartaasti sisaan-ulos.
Viimeisen illan kunniaksi mussutimme massut tayteen mikrossa sulatettua vaahtokarkkimossoa. Olimmehan saastaneet valtavaa karkkisakkia viikon verran kaapissa nuotiotulen toivossa, silla yksi paikallinen tuttavuus oli luvannut jarjestaa meille nuotion kun ei party-elama kiinnostanut. Nuotiota emme saaneet, mutta toki lampimat kaden puristukset.
Alkuunsa suunnittelimme lahtevan tapamme mukaan aamuvarhain ensimmaisella lautalla. Aamun sarastaessa lahtopaivamme sai kuitenkin uusia kaanteita. Yon aikana oikea korvani markavuoto vain yltyi ja ei auttanut kun turvautua laakarin hoiviin. Olin paassyt jo nauttimaan sukeltamisen ihmeellisesta maailmasta ilman korvakipuja, niin alahan mitaan. Sukellusvammoihin erikoistunut laakari totesi korvastani, etta barotrauma. Olin siis saanut sukeltaessa tarykalvooni reian ilman suurempia kipuja. Ja nain ollen sain sukelluskiellon ja uintikiellon muutamaksi paivaksi.
Kaikki loppuu aikanaan, niin myos meidan ilonpito Roatanilla. Haikein mielin hyvastilimme meille rakkaaksi tulleen saaren. Totta ainakin se, etta jos jostain paikasta on vaikea lahtea niin silloin tiedat etta siella on ollut todella mukavaa. Olimme ehtineet paasta jo saarelaisten elamanrytmiin kiinni ja reissaajan arki oli unohtunut totaalisesti kahdessa viikossa. Hiljaisina tyttoina, mielet maassa taittui vuorokauden matka kohti Maya- inkkareiden kiviraunioita. Silla hetkella ei kiviraunioiden ihastelu kuullostanut lainkaan hyvalta, vaan pakollisesta kulttuuriin tutustumispaikalta.
Aamu viidelta herasimme, jotta varmasti ehtisimme nakemaan kuuluisat kivirauniot :) Puolenpaivan jalkeen saavuimme pieneen Copan- nimiseen kylaan, jossa nama kuuluisat Maya inkkareiden kivirauniot ovat. Raunioita kierrellessa mielessamme koko ajan pyori roatanilaisen Reaganin mielipide paikasta "Well if you like the rocks". Reagan itse oli saanut porttikiellon paikkaan, kun oli kyllastyneena hyppinyt kivien paalla miten sattuu. Ja aattelin, etta kunpa olisin viela Roatanilla kiviraunioiden sijasta. Paivan jalkeen huomasimme, ettemme ole niita kivien ylimpia ystavia. Opimme kuitenkin Maya- inkkareista sen verran etta he odottavat maailman loppuvan taman vuoden lopussa. Ja nyt ymmarramme, miksi sukellusopettajamme uskoi joulukuussa maailman rajahtavan, mutta Roatanin saari kuulemma saastyy. Ja Roatanilla olevat sailyvat hengissa. Taytynee alkaa lentolippuja katseleen sinnepain ennen joulukuuta.
Matkamme jatkuu huomenna kohti Guatemalaa ja vesistoa.....
Ihastuimme sukeltamiseen niin, etta paatimme viela ottaa ylimaaraisen sukelluspaivan. Ja ei turhaan! Paasimme ihastelemaan 33 metrin syvyyteen laivan hylkya, joka oli ollut uppeluksissa 14 vuotta. Kavimme hylyn sisalla asti. Yhdella sukellusporukastamme oli kamera mukana ja saimme iloksemme kuvia vedenalaisesta maailmasta. Muutenhan meilla ei kuvia saaresta ole. Kamera rikki ja Marikan puhelin varastettu, niin nyt ei auta kuin laittaa muistiin kuvat.
Kaikkea uutta taytyy reissun aikana kokeilla. Ja niinpa suostuimme osallistumaan auringonlaskujoogaan. Amerikkalainen ystavamme Mike ohjasi joogaa, ja pyyteli meita kokeilemaan sita. Kiitollisuuden velassa Mikell kuvista, snorklausreissuista ja lounaasta menimme joogatunnille. Alkuunsa kauhistelin muiden joogaajien taipumisia, paalla seisomisia ja mietin miten ihmeessa paasen livistamaan paikalta. Onnekseni sain laitapaikan, jossa pystyin itsekseni nauramaan tilanteelle ja yrittamaan pysya tasapainossa lentokoneasennossa ja hengittamaan hartaasti sisaan-ulos.
Viimeisen illan kunniaksi mussutimme massut tayteen mikrossa sulatettua vaahtokarkkimossoa. Olimmehan saastaneet valtavaa karkkisakkia viikon verran kaapissa nuotiotulen toivossa, silla yksi paikallinen tuttavuus oli luvannut jarjestaa meille nuotion kun ei party-elama kiinnostanut. Nuotiota emme saaneet, mutta toki lampimat kaden puristukset.
Alkuunsa suunnittelimme lahtevan tapamme mukaan aamuvarhain ensimmaisella lautalla. Aamun sarastaessa lahtopaivamme sai kuitenkin uusia kaanteita. Yon aikana oikea korvani markavuoto vain yltyi ja ei auttanut kun turvautua laakarin hoiviin. Olin paassyt jo nauttimaan sukeltamisen ihmeellisesta maailmasta ilman korvakipuja, niin alahan mitaan. Sukellusvammoihin erikoistunut laakari totesi korvastani, etta barotrauma. Olin siis saanut sukeltaessa tarykalvooni reian ilman suurempia kipuja. Ja nain ollen sain sukelluskiellon ja uintikiellon muutamaksi paivaksi.
Kaikki loppuu aikanaan, niin myos meidan ilonpito Roatanilla. Haikein mielin hyvastilimme meille rakkaaksi tulleen saaren. Totta ainakin se, etta jos jostain paikasta on vaikea lahtea niin silloin tiedat etta siella on ollut todella mukavaa. Olimme ehtineet paasta jo saarelaisten elamanrytmiin kiinni ja reissaajan arki oli unohtunut totaalisesti kahdessa viikossa. Hiljaisina tyttoina, mielet maassa taittui vuorokauden matka kohti Maya- inkkareiden kiviraunioita. Silla hetkella ei kiviraunioiden ihastelu kuullostanut lainkaan hyvalta, vaan pakollisesta kulttuuriin tutustumispaikalta.
Aamu viidelta herasimme, jotta varmasti ehtisimme nakemaan kuuluisat kivirauniot :) Puolenpaivan jalkeen saavuimme pieneen Copan- nimiseen kylaan, jossa nama kuuluisat Maya inkkareiden kivirauniot ovat. Raunioita kierrellessa mielessamme koko ajan pyori roatanilaisen Reaganin mielipide paikasta "Well if you like the rocks". Reagan itse oli saanut porttikiellon paikkaan, kun oli kyllastyneena hyppinyt kivien paalla miten sattuu. Ja aattelin, etta kunpa olisin viela Roatanilla kiviraunioiden sijasta. Paivan jalkeen huomasimme, ettemme ole niita kivien ylimpia ystavia. Opimme kuitenkin Maya- inkkareista sen verran etta he odottavat maailman loppuvan taman vuoden lopussa. Ja nyt ymmarramme, miksi sukellusopettajamme uskoi joulukuussa maailman rajahtavan, mutta Roatanin saari kuulemma saastyy. Ja Roatanilla olevat sailyvat hengissa. Taytynee alkaa lentolippuja katseleen sinnepain ennen joulukuuta.
Matkamme jatkuu huomenna kohti Guatemalaa ja vesistoa.....
perjantai 27. huhtikuuta 2012
Elamaa Roatanilla
Edellisessa jaksossa kuulitte jo tasta paratiisimaisesta saaresta nimelta Roatan. Meilla oli tarkoitus viettaa taalla viikko rentoutuen. Jotenkin kummasti siina kavi niin, etta me paatettiin jatkaa ja olla taalla viela melkein vikko lisaa. Vajaat kaksi viikkoa on pitka aika reppureissulaisen viettaa samassa paikassa. Siita voitte jo paatella, etta me rakastamme tata paikkaa! Halusimme viela vahan pitkittaa tata ylellista elamaa taalla. Miksi taalla on niin mukavaa? Siita kuulette seuraavaksi.
Arvatkaa mita? Meilla on PADI:t! Lapaisimme lopputentin korkein arvosanoin ja saimme valiaikaiset todistukset kouraamme. Viralliset tulee sitten postissa kotiin jonkin ajan paasta. Sukellus on mita hienoin laji, joka osaa yllattaa! Me naimme sukelluksiemme aikana uskomattoman kaunista koralliriuttaa elioineen, kaiken huippuna tappelevat kilpikonnat. Myohemmin kuulimme sukellusopettajaltamme Tonylta (joka on opettanut 10 vuotta), etta hanelle ne oli myos ensimmaiset tappelevat konnat! Kaikkein iloisin viimeisen sukelluksen jalkeen meista oli varmasti Telle, joka ei ollut paassyt kymmenta metria syvemmalle korvaongelmien vuoksi. Viimeisella sukelluksella huitelin itse siella 18 metrin syvyyksissa, kun yhtakkia nain Tellen uiskentelemassa siina vieressa! Siina se oli, ilmielavana. Ilman korvakipuja. Onneksi Tony oli niin karsivallinen, etta jaksoi laskeutua Tellen kanssa millin kerrallaan syvemmalle ja jatkuvasti tasata korvien paineita. Oisitte nahny Tellen ilmeen ku se nousi vedesta! Onhan se jotain, jos on ensin hillunu kokoajan pinnalla katsellen, kun muut uiskentelee syvyyksissa ajatellen, ettei ite paase tuonne koskaan. Ja sitten kuitenkin kaikkien ihmetykseksi paasta sinne! On se sissi tuo meidan pikku tehopakkaus.
Roatanilla on monta puolta. Yksi parhaimmista asioista taalla on ehdottomasti biitsi- ja lentopallopelit. Kuulitte jo Marikan edellisessa tekstissa, etta paastiin hakkaamaan palloa paikallisten jannujen kans. Muutaman kerran pelattiin palloa seuraavina paivina muiden matkustajien kanssa. Viimeisen sukelluskurssipaivan koittaessa opettajamme Tony kysyi meita mukaan illaksi pelaamaan. Kaikki kunnia teille rakkaat biitsinpelaajat siella Suomessa, mutta en oo koskaan nahny ketaan yhta taitavaa biitsin pelaajaa, kun tama meidan opettajamme. Ihan kasittamaton lahjakkuus. Hanen opeissaan ollaan taalla sitten tata viikkoa vietetty, seka sukellellen, etta pelaten.
Biitsi- ja lentopallopelien avulla olemme paasseet tutustumaan saarelaisiin enemman kuin olisimme osanneet kuvitella. Keskiviikkoiltana meidat pyydettiin paikallisten mukaan pelaamaan lentopalloa parin kilometrin paahan Sandy Bay:hin. Meininki oli ihan uskomaton. Koko kylan lentopallovaki oli koolla. Oli aiteja lastenrattaineen, pikkutyttoja ja -poikia, teineja, nuoria, aikuisia ja jopa muutamia iakkaampia rautasetia. Lapsille pidettiin yhdessa nurkassa sormilyontikoulua, osa pojista skeittasi rampilla, osa pelas jalkapalloa. Pikkutytot tuli hetken ujosteltuaan pallottelemaan meidan kanssa. Seuraavaksi huomasimme olevamme keskella iskuharjoituksia. Ihan ku ois lentopallovuorolle tipahtanu. Kylla me nautittiin. Kaikki oli niin taydellista ja meidat otettiin niin hyvin mukaan meininkiin. Mutta.
Illalla kotiin tultuamme aloin kaivaa repusta Marikan puhelinta, jolla olemme nyt ottaneet kuvia oikean kameran mentya rikki. Repusta ei loytynyt kuin pussi, jossa puhelin oli ollut. Mun lompakko oli koskemattomana vieressa. Vain puhelin oli havinnyt. Joku oli kattonu, kun otin kuvia kentalla peleista ja vieny kannykan. Eihan me mitaan huomattu, kun niin innoissaan hakattiin palloa ja treenailtiin. Sinne meni meidan kuvat. Kaikki muistot, hyvasti vain. Hajotus oli ihan suunnaton! Rahat Marika saa vakuutuksesta takaisin (jos saa), mutta kuvia ei kukaan tuo takaisin. Onneksi toisella kameralla on joitakin kuvia, mutta siita on jo pari viikkoa, kun se koko kamera lasahti. Voi olla, etta teille ei tanne blogiin tuu enaa yhtaan kuvia nahtavaksi. No, paratiisisaarellakin on kaarmeensa.
Toinenkin kaarme talla saarella on, nimittain sand flies. Ne on sellasia pienenpienia lentavia otokoita, jotka pistaa. Vahan niinku makaraiset, mutta niita ei huomaa ollenkaan. Ne ilmestyy illalla auringon laskiessa. Jotenki tassa on kaynyt niin, etta mina olen meista ainoa, joka karsii naista valtavia patteja aiheuttavista otokoista. Yks yo oli erityisen tuskallinen. Reissukirjasta poimittua:
"Roatan on paratiisisaari, jolla on kaarmeensa: SAND FLIES. Joka paikka taynna patteja. Ou jeah. At least somebody likes me. Ei paljo yolla lohuta ku syyhy yllattaa. VIHAAN NIITA!!! (kirjoitettu klo 00:16 tunnin sangyssa pyorimisen jalkeen, ja klo 1:38)"
Nukuin ehka kolme tuntia koko yona. Koko ajan teki mieli vaan raapia, raapia, raapia. Edellisena iltana eras paikallinen sanoi, etta "It's only in you mind." Koko yon tuo sama lause soi paassani uudestaan ja uudestaan. Jos se tyyppi ois ollu siina, ois saanu kuulla kunniansa. Aamulla jalat ja kadet oli taynna halkaisijaltaan 1-2 cm kokoisia punaisia paiseita. Olo oli aivan karmea. Ihana, rakas Telle pelasti minut antihistamiinitabletilla, joka vei tuskallisen kutinan pois. Tytot muistaa varmasti sen aamun. Olin niin raivona, etta vannoin lahtevani saarelta heti samana paivana. Ei paljon lohduttanut ajatus hyvaverisyydesta... Onneksi ongelma on nyt melkein poistunut ystavallisen vuokraisantamme antaman ammoniakin ja ostamani OFF:in avulla. Oon myos varmasti tottunu jo niihin, koska enaa patit eivat ole enaa niin isoja.
Olemme tutustuneet sukelluskurssin yhteydessa myos noin 50-vuotiaaseen amerikkalaiseen herraan Mikeen. Marika sai jollain ihmeen tavalla hanet pyytamaan meidat mukaansa merelle. Hanella on oma pieni vene, jolla lahdimme merelle snorklaamaan. Koko paivan snorklailimme kirkkaassa vedessa koralleja ihastellen. Vesi on ihan alyttoman kirkasta! Taman jalkeen han vei meidat kotiinsa ja esitteli meille kuvia merenalaisesta elamasta. Meidan katsellessamme kuvia Mike kokkasi meille illallisen alkupalaleipineen ja appelsiineineen. Olo oli ku prinsessalla. Mike tulosti meille viela yhden meista ottamansa snorklauskuvan. Illalla saimme viela lisaksi joogaopetusta. Tahtitaivaan loisteessa han toi meidat takaisin kotilaituriin ja toivotti hyvaa iltaa! Kaiken kukkuraksi han viela huokasi, etta "What a nice day!". Kylla meidan sydamet oli taynna riemua ja tulvillaan kiitosta tata ystavallista herraa kohtaan. Kaiken taman han teki ihan ilmaiseksi. Onneksi pystyin vahentamaan tata valtavaa kiitollisuudenvelkaa hieronnalla. Kylla vaihtokaupat kannattaa.
Nyt alkaa olla jo kiire biitsikentalle. Ensi kerralla kuulette taas lisaa!
Arvatkaa mita? Meilla on PADI:t! Lapaisimme lopputentin korkein arvosanoin ja saimme valiaikaiset todistukset kouraamme. Viralliset tulee sitten postissa kotiin jonkin ajan paasta. Sukellus on mita hienoin laji, joka osaa yllattaa! Me naimme sukelluksiemme aikana uskomattoman kaunista koralliriuttaa elioineen, kaiken huippuna tappelevat kilpikonnat. Myohemmin kuulimme sukellusopettajaltamme Tonylta (joka on opettanut 10 vuotta), etta hanelle ne oli myos ensimmaiset tappelevat konnat! Kaikkein iloisin viimeisen sukelluksen jalkeen meista oli varmasti Telle, joka ei ollut paassyt kymmenta metria syvemmalle korvaongelmien vuoksi. Viimeisella sukelluksella huitelin itse siella 18 metrin syvyyksissa, kun yhtakkia nain Tellen uiskentelemassa siina vieressa! Siina se oli, ilmielavana. Ilman korvakipuja. Onneksi Tony oli niin karsivallinen, etta jaksoi laskeutua Tellen kanssa millin kerrallaan syvemmalle ja jatkuvasti tasata korvien paineita. Oisitte nahny Tellen ilmeen ku se nousi vedesta! Onhan se jotain, jos on ensin hillunu kokoajan pinnalla katsellen, kun muut uiskentelee syvyyksissa ajatellen, ettei ite paase tuonne koskaan. Ja sitten kuitenkin kaikkien ihmetykseksi paasta sinne! On se sissi tuo meidan pikku tehopakkaus.
Roatanilla on monta puolta. Yksi parhaimmista asioista taalla on ehdottomasti biitsi- ja lentopallopelit. Kuulitte jo Marikan edellisessa tekstissa, etta paastiin hakkaamaan palloa paikallisten jannujen kans. Muutaman kerran pelattiin palloa seuraavina paivina muiden matkustajien kanssa. Viimeisen sukelluskurssipaivan koittaessa opettajamme Tony kysyi meita mukaan illaksi pelaamaan. Kaikki kunnia teille rakkaat biitsinpelaajat siella Suomessa, mutta en oo koskaan nahny ketaan yhta taitavaa biitsin pelaajaa, kun tama meidan opettajamme. Ihan kasittamaton lahjakkuus. Hanen opeissaan ollaan taalla sitten tata viikkoa vietetty, seka sukellellen, etta pelaten.
Biitsi- ja lentopallopelien avulla olemme paasseet tutustumaan saarelaisiin enemman kuin olisimme osanneet kuvitella. Keskiviikkoiltana meidat pyydettiin paikallisten mukaan pelaamaan lentopalloa parin kilometrin paahan Sandy Bay:hin. Meininki oli ihan uskomaton. Koko kylan lentopallovaki oli koolla. Oli aiteja lastenrattaineen, pikkutyttoja ja -poikia, teineja, nuoria, aikuisia ja jopa muutamia iakkaampia rautasetia. Lapsille pidettiin yhdessa nurkassa sormilyontikoulua, osa pojista skeittasi rampilla, osa pelas jalkapalloa. Pikkutytot tuli hetken ujosteltuaan pallottelemaan meidan kanssa. Seuraavaksi huomasimme olevamme keskella iskuharjoituksia. Ihan ku ois lentopallovuorolle tipahtanu. Kylla me nautittiin. Kaikki oli niin taydellista ja meidat otettiin niin hyvin mukaan meininkiin. Mutta.
Illalla kotiin tultuamme aloin kaivaa repusta Marikan puhelinta, jolla olemme nyt ottaneet kuvia oikean kameran mentya rikki. Repusta ei loytynyt kuin pussi, jossa puhelin oli ollut. Mun lompakko oli koskemattomana vieressa. Vain puhelin oli havinnyt. Joku oli kattonu, kun otin kuvia kentalla peleista ja vieny kannykan. Eihan me mitaan huomattu, kun niin innoissaan hakattiin palloa ja treenailtiin. Sinne meni meidan kuvat. Kaikki muistot, hyvasti vain. Hajotus oli ihan suunnaton! Rahat Marika saa vakuutuksesta takaisin (jos saa), mutta kuvia ei kukaan tuo takaisin. Onneksi toisella kameralla on joitakin kuvia, mutta siita on jo pari viikkoa, kun se koko kamera lasahti. Voi olla, etta teille ei tanne blogiin tuu enaa yhtaan kuvia nahtavaksi. No, paratiisisaarellakin on kaarmeensa.
Toinenkin kaarme talla saarella on, nimittain sand flies. Ne on sellasia pienenpienia lentavia otokoita, jotka pistaa. Vahan niinku makaraiset, mutta niita ei huomaa ollenkaan. Ne ilmestyy illalla auringon laskiessa. Jotenki tassa on kaynyt niin, etta mina olen meista ainoa, joka karsii naista valtavia patteja aiheuttavista otokoista. Yks yo oli erityisen tuskallinen. Reissukirjasta poimittua:
"Roatan on paratiisisaari, jolla on kaarmeensa: SAND FLIES. Joka paikka taynna patteja. Ou jeah. At least somebody likes me. Ei paljo yolla lohuta ku syyhy yllattaa. VIHAAN NIITA!!! (kirjoitettu klo 00:16 tunnin sangyssa pyorimisen jalkeen, ja klo 1:38)"
Nukuin ehka kolme tuntia koko yona. Koko ajan teki mieli vaan raapia, raapia, raapia. Edellisena iltana eras paikallinen sanoi, etta "It's only in you mind." Koko yon tuo sama lause soi paassani uudestaan ja uudestaan. Jos se tyyppi ois ollu siina, ois saanu kuulla kunniansa. Aamulla jalat ja kadet oli taynna halkaisijaltaan 1-2 cm kokoisia punaisia paiseita. Olo oli aivan karmea. Ihana, rakas Telle pelasti minut antihistamiinitabletilla, joka vei tuskallisen kutinan pois. Tytot muistaa varmasti sen aamun. Olin niin raivona, etta vannoin lahtevani saarelta heti samana paivana. Ei paljon lohduttanut ajatus hyvaverisyydesta... Onneksi ongelma on nyt melkein poistunut ystavallisen vuokraisantamme antaman ammoniakin ja ostamani OFF:in avulla. Oon myos varmasti tottunu jo niihin, koska enaa patit eivat ole enaa niin isoja.
Olemme tutustuneet sukelluskurssin yhteydessa myos noin 50-vuotiaaseen amerikkalaiseen herraan Mikeen. Marika sai jollain ihmeen tavalla hanet pyytamaan meidat mukaansa merelle. Hanella on oma pieni vene, jolla lahdimme merelle snorklaamaan. Koko paivan snorklailimme kirkkaassa vedessa koralleja ihastellen. Vesi on ihan alyttoman kirkasta! Taman jalkeen han vei meidat kotiinsa ja esitteli meille kuvia merenalaisesta elamasta. Meidan katsellessamme kuvia Mike kokkasi meille illallisen alkupalaleipineen ja appelsiineineen. Olo oli ku prinsessalla. Mike tulosti meille viela yhden meista ottamansa snorklauskuvan. Illalla saimme viela lisaksi joogaopetusta. Tahtitaivaan loisteessa han toi meidat takaisin kotilaituriin ja toivotti hyvaa iltaa! Kaiken kukkuraksi han viela huokasi, etta "What a nice day!". Kylla meidan sydamet oli taynna riemua ja tulvillaan kiitosta tata ystavallista herraa kohtaan. Kaiken taman han teki ihan ilmaiseksi. Onneksi pystyin vahentamaan tata valtavaa kiitollisuudenvelkaa hieronnalla. Kylla vaihtokaupat kannattaa.
Nyt alkaa olla jo kiire biitsikentalle. Ensi kerralla kuulette taas lisaa!
sunnuntai 22. huhtikuuta 2012
Roatan, Honduras
PROLOGI
jossa palataan ajassa viiden viikon takaiseen Costa Ricaan
Kortti oli kateissa. Sita kaivettiin minun rinkastani, Tellen rinkasta ja Kakun rinkasta. Sita kaiveltiin kaikista kuviteltavissa olevista paikoista, mutta turhaan. Visa electron-korttini oli mennytta, eika jaanyt muuta vaihtoehtoa kuin soittaa pikainen puhelu Suomeen kortin lukitsemiseksi. Onneksi se ei sen jalkeen ilmestynyt enaa mistaan.
Olin luovuttanut nettipankkitunnukseni mainion ja luotettavan siskoni Maaritin haltuun reissun ajaksi. Mainio ja luotettava siskoni Maarit lupasi ystavallisesti maksaa eraan laskuni puolestani Suomessa. Sain sitten eraana paivan viestin, jossa mainio ja luotettava siskoni Maarit ilmoitti onnistuneensa lukitsemaan internetpankkini. Kortti hukassa, pankki lukossa. Nain ollen minulla ei ollut minkaanlaista paasya rahaa pursuavaan tiliini.
Uuden kortin lahettaminen tanne ei tullut kyseeseen. Pankkisedan mielesta minun ei olisi pitanyt antaa tunnuksia edes mainion ja luotettavan siskoni Maaritin hoteisiin. Seta kuitenkin lupasi auttaa nettipankin avaamisessa, kunhan hoitelisin itseni Suomen suurlahetystoon. Ainoa sellainen Vali-Amerikassa on Managuassa, Nicaraguassa. Sinne olimme onneksi menossa muutaman viikon kuluttua. Rahani siis makasivat turvassa ulottumattomissani. Mika tuuri, etta olin sattunut saamaan reissukavereikseni tytot, joilta ei katetta eika erilaisia kortteja puutu!
ENSIMMAINEN LUKU
jossa siirrytaan aikaan kielikurssin jalkeen ja tehdaan vierailu suurlahetystoon
Kielikurssista selvittyamme paatimme unohtaa kaikenlaisen opiskelun ainakin viikoksi. Vuorossa oli asioiden hoito suomen kielella. Saavuimme Managuaan, Suomen suurlahetystoon, jossa kaikki toimi moitteetta. Ongelmaani keskityttiin ja meille tarjottiin Muumi-karkkeja! (Kupissa oli myos Sukulaku, mutta kukaan meista ei kehdannut ottaa sita, ja niin lahettilas Petri soi sen. Nyyh.)
Pankkiasiat hoidettiin ja fakseja laheteltiin. Saimme myos useita varoituksia liittyen Hondurasiin, seuraavaan kohdemaahamme. Kertoivat sen olevan yksi maailman vakivaltaisimmista ellei jopa vakivaltaisin maa. Hondurasissa on paljon huumesotkuja, joihin saattaa viaton turistikin sotkeutua ollessaan vaarassa paikassa vaaraan aikaan. Kuitenkin harkintakyvyn sailyttaen on oikein turvallista matkustaa. Sitapaitsi meidan elamanrytmimme ei enaa voi turvallisempi olla: kymmenelta nukkumaan ja kuuden aikoihin ylos. Niinpa suhtauduimme oikein odottavasti edessamme olevaan Hondurasiin ja kauniiksi kehuttuihin saariin nimeltaan Bay Islands.
TOINEN LUKU
jossa matkustetaan eteenpain ja nukutaan pommiin
Seuraavana aamuna oli tarkoituksemme herata 03:30 ehtiaksemme Hondurasiin menevaan Ticabussiin. Liput olimme ostaneet jo aiemmin. Oli kuitenkin kayda ohraisesti: emme heranneet kellon soittoon ja herasimme vasta neljalta. Kiireesti lahdimme matkaan, ja ehdimme kuin ehdimmekin bussiin. Silla sitten matkustimme koko paivan San Pedro Sulaan, Hondurasin paakaupunkiin.
Aamu kirvoitti muutamia mainintoja reissukirjaamme:
KUNNIAMAININTA Aura Tellervo Ylimartimolle ansiokkaasta heraamisesta 04:03 ilman heraysapuneuvoja. Neuvokkaasti han heratti myos reissukaverinsa, ja A.T.Y:n biologisen kellon ansiosta ehdimme bussiin.
HAPEAMAININTA Katri Helka Eerika Lohelle, joka (myohemmin tuulettimen hurinaan vedoten) ei herannyt kellonsa soittoon, vaan saattoi koko seurueen vakavaan myohastymisvaaraan.
HUULENHEITON KUNNIAMAININTA M.T. Inkeroiselle, jolla jo 05.12 lappa lentaa ja nauru raikuu. Nimitettakoon hanet nyt taten aamuihmiseksi. (Tellervo Y)
KOLMAS LUKU
jossa saavutaan saarelle ja loydetaan hulppea lukaali seka biitsikentta!
San Pedro Sulassa viettamamme yon jalkeen matkustimme Roatanille, yhdelle Bay Islands-saarista. Kaunista ja hiukkasen kalliimpaa kuin muilla saarilla. Paatimme kestaa kalleuden, etenkin kun rahaa tursuava nettipankkini on taas ulottuvillani...Ensimmaisen yon nukuimme homeelle haisevassa hostellissa. Seuraavana paivana aloimme kartoittaa muunlaisia yopymispaikkoja, ja loysimme mahtavan asumuksen sopuhintaan. Nyt meilla on tilava asunto, jossa on kaksi riippumatoilla varustettua terassia, oma keittio, kuuma suihku ja kaikilla kilometrin levyiset sangyt. Mika parasta, paatimme oikopaata jaada seuraavaksi seitsemaksi yoksi. Maksamme luksuksesta hiukan enemman kuin hikisesta dormista, mutta se on joka dollarin arvoista. Kolmen matkustuspaivan jalkeen viikon asuminen yhdessa paikassa tuntui mahtavalta. Siirsimme vaatteet rinkoista kauniisiin pinoihin hyllyille ja asetuimme taloksi.
Kysellessamme biitsikentista kuulimme, etta paikalliset pelaavat biitsia nelja kertaa viikossa. Seuraavan pelipaivan tullen riensimme kohti pelikenttia. Kentalla nelja tummahipiaista miesta hakkasi palloa oikein olan takaa. Naytti silta, etta alle metrin loikalla ei ole mitaan asiaa kentalle. Miehet tuntuivat pelaavan tosissaan, ja taso oli todella jaatava. Paikallinen nainen hoksasi meidat tollistelemasta ja pyysi pallottelemaan. Myohemmin paasimme pelaamaankin. Taitoihimme ei luotettu niin etta olisimme pelanneet 2+2, vaan meita oli 4 yhdella puolella saarelaisten herrojen kanssa. Herrat pelasivat yhta tosissaan kuin aiemminkin ja sattivat toisiaan kuin viimeista paivaa...kuulemma saarelaista huumoria. Meita he kohtelivat kuitenkin hyvin, ja sain ainoastaan yhden julmetun iskun (pallosta) poskeeni. No, saimme sitten pelata hyvan tovin, oletettavasti enemman ihonvarin ja sukupuolen kuin pelitaitojen ansiosta. Pelaaminen jai aika vaatimattomaksi, koska pallon antaminen meille merkitsi aina mahdollista pisteen menetysta. No, mukavaa se oli kuitenkin! Pelien lopuksi kiittelimme, kieltaydyimme kaikenlaisista savuke- juoma- ja muista tarjouksista ja painelimme lukaaliimme iltaruoan laittoon.
Ruoka! Sita olemme toden teolla paasseet tekemaan itse. Kyllastyneena Gallo pintoon ja tuoresalaatin puuttumiseen tuntuu mahtavalta kokata itse. Olemme tehneet tonnikalapastaa, erilaisia salaatteja (sisaltaen kurkkua, tomaattia, juustoja, oliiveja, sipulia, vesimelonia, ananasta, purjoa, kaalia, porkkanaa, valkosipulia...), kaali-porkkana-tuntematon juures-sipulipataa, pannukakkuja, hedelmasalaatteja ynna muuta. Olemme myos pyrkineet hyodyntamaan uusia tuttavuuksia. Tellen tamanpaivaisen kauppareissun jalkeen jaakaapissa onkin nyt jos jonkinlaisia tuntemattomia juureksia huomista soppaa varten. Telle oli saanut ohjeita juuresten kayttoon niiden myyjalta kasittaakseni espanjaksi, toivotaan etta on ymmartanyt kaikki oikein.
VIIDES LUKU
jossa ollaan hermostuneita ja mennaan paistikkaa pintaa syvemmalle
Roatan on yksi maailman parhaista paikoista sukeltaa kirkkaan vetensa ja kauniin vedenalaisen elamansa takia. Olimme paattaneet suorittaa taalla PADI:n, kansainvalisen sukellussertifikaatin jonka suoritettuaan voi sukeltaa kaikkialla.Suhtauduimme tulevaan sukelluskoulutukseen pelonsekaisella jannityksella. Tellella oli tiedossa, etta korvissa olevien ongelmien takia sukeltaminen ei valttamatta tule onnistumaan. Mina mietin, miten alituiseen nuhaan tottuneet roorini tulevat toimeen paineen alaisena. Kakku oli ainoa, jolla oli lohensukuisena erinomainen ennuste tulevaan koitokseen lahdettaessa.
Sukelluskurssin oli maara kestaa 3-4 paivaa. Kurssin piti sisaltaa oppikirja, allasharjoituksia, opetusvideoita ja viimein sukelluksia avovesissa. Olimme kuulleet, etta uimataitomme testataan ja teoriaosaamisemme pannaan koetukselle pistokokeilla. Ensimmaisena aamuna astelimme jannittyneina sukellusfirman toimistolle. Arvelimme ensimmaisen paivan kuluvan teoriaopintojen parissa, mutta otimme uikkarit mukaan mahdollisia allaharjoituksia varten.
Aluksi tayttelimme terveydentilaan liittyvia kaavakkeita ja vakuutimme olevamme taysin vastuussa kaikesta ja tietoisia vaaroista, joita sukellukseen liittyy. Sen jalkeen meidat vietiin luokkahuoneeseen, jossa meille naytettiin 45 minuuttia kestava opetusvideo, jossa onneksemme oli tekstitys suomeksi. Videon katsottuamme tiesimme, etta tarkeinta sukeltamisessa on muistaa, ettei hengitysta saa koskaan pidattaa. Saimme sitten kaikki omat markapuvut, maskit, rapylat ja johtokimpun (hengitykseen liittyva regulaattori, syvyysmittari, happimittari...termisto hapuilee viela) Meidan kaskettiin odottaa, ja pian saapuikin tuleva ohjaajamme Tony. Han pyysi meita pukemaan markapuvut paallemme, ottamaan omat varusteemme ja hyppaamaan veneeseen.
Olimme hiukan kummissamme asioiden nopeasta etenemisesta, mutta hyppasimme kuuliaisesti veneeseen. Siella Tony ohjasi meidat happisailioiden luo ja naytti, miten varusteet kiinnitetaan tankkiin. Seuraavalla kerralla olisi meidan vuoromme laittaa ne paikoilleen. Veneessa oli muutama kokenut kanadalaissukeltaja. He nauroivat hermostuneille ilmeillemme. Kuullessaan, etta olemme juuri aloittaneet ja matkalla sukeltamaan, he ihmettelivat hiukkasen. Olivat kuulemma kurssin suorittaessaan aloittaneet altaassa. Taman kuuleminen ei helpottanut oloamme! Lyhyen venematkan jalkeen saavuimme paikkaan, jossa alkoi tapahtua.
Rapylat jalkaan, maski paahan, muutama koehengitys regulaattorista, veneen laidalle istumaan. Paalla liivi, jossa on jos jonkinlaista letkua ja painava happipullo selassa. Tony saattoi kertoa jo silloin mita kaikkea siina oli ja mihin niita tarvitaan. Sisaistaminen jai kuitenkin vahaiseksi kasvavan hermostumisen takia.
Loiskis! Tipahdan veteen veneen laidalta. Nenaan menee vetta koska en pitanyt maskista kiinni, tai se oli huonosti tai hengitin ohi regulaattorista, kaikki kavi niin akkia ja nielussakin on vetta, en saa henkea ja yskittaa, olen veden alla, nousen nopeasti pintaan ja paatan ettei tama tosiaankaan ole minun juttuni. Tytot lilluvat jo veneen vieressa rennosti kuin mitkakin. Ilmoitan heille, etten varmaankaan ole jatkamassa enaa yhtaan tata juttua. Paataan kuitenkin kokeilla hengittamista veden alla, nyt kun kerran olen tassa. Laitan maskin kunnolla paahan, regulaattorin suuhun ja painan kasvot veteen. Hups, hengitys kulkee vaivattomasti. Alla nakyy punertavia koralleja. Keltaiset ja sinisenkirjavat pikkukalat uiskentelevat uskomattoman kirkkaassa vedessa. Nayttaa kauniilta, ja paatan sittenkin jatkaa viela hiukkasen.
Ensimmaisella sukelluksella harjoittelemme maskin puhdistamista veden alla, ilmanlahteen vaihtamista ja liikkumisen hallintaa nosteen ja hengityksen avulla. Lisaksi sukeltelemme oppaamme johdolla, naemme kirkkaita vareja, uskomattoman kauniita kaloja ja koralleja. Itse en muistanut vilkaistakaan syvyysmittaria saati hapen maarasta kertovaa mittaria, mutta Kakku vaitti meidan kayneen kahdeksassa metrissa. Se oli meille oikein riittavasti ensimmaisella sukellusreissulla! Iltapaivalla katsoime lisaa opetusvideoita ja lahdimme sitten toipumaan uusista kokemuksistamme.
Seuraavana paivana teimme kaksi sukellusta. Ensimmaisella kerralla harjoittelimme matalassa vedessa perustaitoja, kuten maskin riisumista ja pukemista vedessa seka lisaa liikkumisen saatelya vedessa hengityksen avulla. Toisella sukelluksella vietimme aikaa noin tunnin verran, naimme kaikenlaista ja kavimme 18 metrissa. Vedenalainen maailma on uskomaton. Tunnetta on vaikea kuvailla. Painoton olo, rauhallinen liikkuminen, vain oma hengitys kuuluu korvissa, kalat uiskentelevat ymparilla, hamaraa ja kaunista. Todella siistia! Meinasivat kasimerkit loppua kesken, kun teki mieli kommunikoida kaikesta mita nakyy.
Valitettavasti Tellen korvaongelmat alkoivat muutaman metrin syvyydessa. Telle paasi kuitenkin aika syvalle tasaamalla paineita ahkerasti. Valilla korva kuitenkin poksahti, eika tuntunut kovin hyvalta. Tarykalvossa on reika, ja vaikka Telle onkin maailman sitkein, voi olla, etta sukellukset on nyt sukellettu Telsun osalta. Huomenna se selviaa, kun menemme taas veteen. Tanaan ei paasty sukeltamaan, koska on liian iso aallokko. Niinpa katsoimme opetusvideot loppuun ja opiskelimme paineita ja sukellusaikoja ja typen maaria elimistossa sukellusten jalkeen...jouduimme kayttamaan aivojamme taas kerran. Milloin tama opiskelu oikein loppuu?
Huomasimme, etta reissua on viisi viikkoa jaljella, ei enaa sitakaan. Hui.
jossa palataan ajassa viiden viikon takaiseen Costa Ricaan
Kortti oli kateissa. Sita kaivettiin minun rinkastani, Tellen rinkasta ja Kakun rinkasta. Sita kaiveltiin kaikista kuviteltavissa olevista paikoista, mutta turhaan. Visa electron-korttini oli mennytta, eika jaanyt muuta vaihtoehtoa kuin soittaa pikainen puhelu Suomeen kortin lukitsemiseksi. Onneksi se ei sen jalkeen ilmestynyt enaa mistaan.
Olin luovuttanut nettipankkitunnukseni mainion ja luotettavan siskoni Maaritin haltuun reissun ajaksi. Mainio ja luotettava siskoni Maarit lupasi ystavallisesti maksaa eraan laskuni puolestani Suomessa. Sain sitten eraana paivan viestin, jossa mainio ja luotettava siskoni Maarit ilmoitti onnistuneensa lukitsemaan internetpankkini. Kortti hukassa, pankki lukossa. Nain ollen minulla ei ollut minkaanlaista paasya rahaa pursuavaan tiliini.
Uuden kortin lahettaminen tanne ei tullut kyseeseen. Pankkisedan mielesta minun ei olisi pitanyt antaa tunnuksia edes mainion ja luotettavan siskoni Maaritin hoteisiin. Seta kuitenkin lupasi auttaa nettipankin avaamisessa, kunhan hoitelisin itseni Suomen suurlahetystoon. Ainoa sellainen Vali-Amerikassa on Managuassa, Nicaraguassa. Sinne olimme onneksi menossa muutaman viikon kuluttua. Rahani siis makasivat turvassa ulottumattomissani. Mika tuuri, etta olin sattunut saamaan reissukavereikseni tytot, joilta ei katetta eika erilaisia kortteja puutu!
ENSIMMAINEN LUKU
jossa siirrytaan aikaan kielikurssin jalkeen ja tehdaan vierailu suurlahetystoon
Kielikurssista selvittyamme paatimme unohtaa kaikenlaisen opiskelun ainakin viikoksi. Vuorossa oli asioiden hoito suomen kielella. Saavuimme Managuaan, Suomen suurlahetystoon, jossa kaikki toimi moitteetta. Ongelmaani keskityttiin ja meille tarjottiin Muumi-karkkeja! (Kupissa oli myos Sukulaku, mutta kukaan meista ei kehdannut ottaa sita, ja niin lahettilas Petri soi sen. Nyyh.)
Pankkiasiat hoidettiin ja fakseja laheteltiin. Saimme myos useita varoituksia liittyen Hondurasiin, seuraavaan kohdemaahamme. Kertoivat sen olevan yksi maailman vakivaltaisimmista ellei jopa vakivaltaisin maa. Hondurasissa on paljon huumesotkuja, joihin saattaa viaton turistikin sotkeutua ollessaan vaarassa paikassa vaaraan aikaan. Kuitenkin harkintakyvyn sailyttaen on oikein turvallista matkustaa. Sitapaitsi meidan elamanrytmimme ei enaa voi turvallisempi olla: kymmenelta nukkumaan ja kuuden aikoihin ylos. Niinpa suhtauduimme oikein odottavasti edessamme olevaan Hondurasiin ja kauniiksi kehuttuihin saariin nimeltaan Bay Islands.
TOINEN LUKU
jossa matkustetaan eteenpain ja nukutaan pommiin
Seuraavana aamuna oli tarkoituksemme herata 03:30 ehtiaksemme Hondurasiin menevaan Ticabussiin. Liput olimme ostaneet jo aiemmin. Oli kuitenkin kayda ohraisesti: emme heranneet kellon soittoon ja herasimme vasta neljalta. Kiireesti lahdimme matkaan, ja ehdimme kuin ehdimmekin bussiin. Silla sitten matkustimme koko paivan San Pedro Sulaan, Hondurasin paakaupunkiin.
Aamu kirvoitti muutamia mainintoja reissukirjaamme:
KUNNIAMAININTA Aura Tellervo Ylimartimolle ansiokkaasta heraamisesta 04:03 ilman heraysapuneuvoja. Neuvokkaasti han heratti myos reissukaverinsa, ja A.T.Y:n biologisen kellon ansiosta ehdimme bussiin.
HAPEAMAININTA Katri Helka Eerika Lohelle, joka (myohemmin tuulettimen hurinaan vedoten) ei herannyt kellonsa soittoon, vaan saattoi koko seurueen vakavaan myohastymisvaaraan.
HUULENHEITON KUNNIAMAININTA M.T. Inkeroiselle, jolla jo 05.12 lappa lentaa ja nauru raikuu. Nimitettakoon hanet nyt taten aamuihmiseksi. (Tellervo Y)
KOLMAS LUKU
jossa saavutaan saarelle ja loydetaan hulppea lukaali seka biitsikentta!
San Pedro Sulassa viettamamme yon jalkeen matkustimme Roatanille, yhdelle Bay Islands-saarista. Kaunista ja hiukkasen kalliimpaa kuin muilla saarilla. Paatimme kestaa kalleuden, etenkin kun rahaa tursuava nettipankkini on taas ulottuvillani...Ensimmaisen yon nukuimme homeelle haisevassa hostellissa. Seuraavana paivana aloimme kartoittaa muunlaisia yopymispaikkoja, ja loysimme mahtavan asumuksen sopuhintaan. Nyt meilla on tilava asunto, jossa on kaksi riippumatoilla varustettua terassia, oma keittio, kuuma suihku ja kaikilla kilometrin levyiset sangyt. Mika parasta, paatimme oikopaata jaada seuraavaksi seitsemaksi yoksi. Maksamme luksuksesta hiukan enemman kuin hikisesta dormista, mutta se on joka dollarin arvoista. Kolmen matkustuspaivan jalkeen viikon asuminen yhdessa paikassa tuntui mahtavalta. Siirsimme vaatteet rinkoista kauniisiin pinoihin hyllyille ja asetuimme taloksi.
Kysellessamme biitsikentista kuulimme, etta paikalliset pelaavat biitsia nelja kertaa viikossa. Seuraavan pelipaivan tullen riensimme kohti pelikenttia. Kentalla nelja tummahipiaista miesta hakkasi palloa oikein olan takaa. Naytti silta, etta alle metrin loikalla ei ole mitaan asiaa kentalle. Miehet tuntuivat pelaavan tosissaan, ja taso oli todella jaatava. Paikallinen nainen hoksasi meidat tollistelemasta ja pyysi pallottelemaan. Myohemmin paasimme pelaamaankin. Taitoihimme ei luotettu niin etta olisimme pelanneet 2+2, vaan meita oli 4 yhdella puolella saarelaisten herrojen kanssa. Herrat pelasivat yhta tosissaan kuin aiemminkin ja sattivat toisiaan kuin viimeista paivaa...kuulemma saarelaista huumoria. Meita he kohtelivat kuitenkin hyvin, ja sain ainoastaan yhden julmetun iskun (pallosta) poskeeni. No, saimme sitten pelata hyvan tovin, oletettavasti enemman ihonvarin ja sukupuolen kuin pelitaitojen ansiosta. Pelaaminen jai aika vaatimattomaksi, koska pallon antaminen meille merkitsi aina mahdollista pisteen menetysta. No, mukavaa se oli kuitenkin! Pelien lopuksi kiittelimme, kieltaydyimme kaikenlaisista savuke- juoma- ja muista tarjouksista ja painelimme lukaaliimme iltaruoan laittoon.
Ruoka! Sita olemme toden teolla paasseet tekemaan itse. Kyllastyneena Gallo pintoon ja tuoresalaatin puuttumiseen tuntuu mahtavalta kokata itse. Olemme tehneet tonnikalapastaa, erilaisia salaatteja (sisaltaen kurkkua, tomaattia, juustoja, oliiveja, sipulia, vesimelonia, ananasta, purjoa, kaalia, porkkanaa, valkosipulia...), kaali-porkkana-tuntematon juures-sipulipataa, pannukakkuja, hedelmasalaatteja ynna muuta. Olemme myos pyrkineet hyodyntamaan uusia tuttavuuksia. Tellen tamanpaivaisen kauppareissun jalkeen jaakaapissa onkin nyt jos jonkinlaisia tuntemattomia juureksia huomista soppaa varten. Telle oli saanut ohjeita juuresten kayttoon niiden myyjalta kasittaakseni espanjaksi, toivotaan etta on ymmartanyt kaikki oikein.
VIIDES LUKU
jossa ollaan hermostuneita ja mennaan paistikkaa pintaa syvemmalle
Roatan on yksi maailman parhaista paikoista sukeltaa kirkkaan vetensa ja kauniin vedenalaisen elamansa takia. Olimme paattaneet suorittaa taalla PADI:n, kansainvalisen sukellussertifikaatin jonka suoritettuaan voi sukeltaa kaikkialla.Suhtauduimme tulevaan sukelluskoulutukseen pelonsekaisella jannityksella. Tellella oli tiedossa, etta korvissa olevien ongelmien takia sukeltaminen ei valttamatta tule onnistumaan. Mina mietin, miten alituiseen nuhaan tottuneet roorini tulevat toimeen paineen alaisena. Kakku oli ainoa, jolla oli lohensukuisena erinomainen ennuste tulevaan koitokseen lahdettaessa.
Sukelluskurssin oli maara kestaa 3-4 paivaa. Kurssin piti sisaltaa oppikirja, allasharjoituksia, opetusvideoita ja viimein sukelluksia avovesissa. Olimme kuulleet, etta uimataitomme testataan ja teoriaosaamisemme pannaan koetukselle pistokokeilla. Ensimmaisena aamuna astelimme jannittyneina sukellusfirman toimistolle. Arvelimme ensimmaisen paivan kuluvan teoriaopintojen parissa, mutta otimme uikkarit mukaan mahdollisia allaharjoituksia varten.
Aluksi tayttelimme terveydentilaan liittyvia kaavakkeita ja vakuutimme olevamme taysin vastuussa kaikesta ja tietoisia vaaroista, joita sukellukseen liittyy. Sen jalkeen meidat vietiin luokkahuoneeseen, jossa meille naytettiin 45 minuuttia kestava opetusvideo, jossa onneksemme oli tekstitys suomeksi. Videon katsottuamme tiesimme, etta tarkeinta sukeltamisessa on muistaa, ettei hengitysta saa koskaan pidattaa. Saimme sitten kaikki omat markapuvut, maskit, rapylat ja johtokimpun (hengitykseen liittyva regulaattori, syvyysmittari, happimittari...termisto hapuilee viela) Meidan kaskettiin odottaa, ja pian saapuikin tuleva ohjaajamme Tony. Han pyysi meita pukemaan markapuvut paallemme, ottamaan omat varusteemme ja hyppaamaan veneeseen.
Olimme hiukan kummissamme asioiden nopeasta etenemisesta, mutta hyppasimme kuuliaisesti veneeseen. Siella Tony ohjasi meidat happisailioiden luo ja naytti, miten varusteet kiinnitetaan tankkiin. Seuraavalla kerralla olisi meidan vuoromme laittaa ne paikoilleen. Veneessa oli muutama kokenut kanadalaissukeltaja. He nauroivat hermostuneille ilmeillemme. Kuullessaan, etta olemme juuri aloittaneet ja matkalla sukeltamaan, he ihmettelivat hiukkasen. Olivat kuulemma kurssin suorittaessaan aloittaneet altaassa. Taman kuuleminen ei helpottanut oloamme! Lyhyen venematkan jalkeen saavuimme paikkaan, jossa alkoi tapahtua.
Rapylat jalkaan, maski paahan, muutama koehengitys regulaattorista, veneen laidalle istumaan. Paalla liivi, jossa on jos jonkinlaista letkua ja painava happipullo selassa. Tony saattoi kertoa jo silloin mita kaikkea siina oli ja mihin niita tarvitaan. Sisaistaminen jai kuitenkin vahaiseksi kasvavan hermostumisen takia.
Loiskis! Tipahdan veteen veneen laidalta. Nenaan menee vetta koska en pitanyt maskista kiinni, tai se oli huonosti tai hengitin ohi regulaattorista, kaikki kavi niin akkia ja nielussakin on vetta, en saa henkea ja yskittaa, olen veden alla, nousen nopeasti pintaan ja paatan ettei tama tosiaankaan ole minun juttuni. Tytot lilluvat jo veneen vieressa rennosti kuin mitkakin. Ilmoitan heille, etten varmaankaan ole jatkamassa enaa yhtaan tata juttua. Paataan kuitenkin kokeilla hengittamista veden alla, nyt kun kerran olen tassa. Laitan maskin kunnolla paahan, regulaattorin suuhun ja painan kasvot veteen. Hups, hengitys kulkee vaivattomasti. Alla nakyy punertavia koralleja. Keltaiset ja sinisenkirjavat pikkukalat uiskentelevat uskomattoman kirkkaassa vedessa. Nayttaa kauniilta, ja paatan sittenkin jatkaa viela hiukkasen.
Ensimmaisella sukelluksella harjoittelemme maskin puhdistamista veden alla, ilmanlahteen vaihtamista ja liikkumisen hallintaa nosteen ja hengityksen avulla. Lisaksi sukeltelemme oppaamme johdolla, naemme kirkkaita vareja, uskomattoman kauniita kaloja ja koralleja. Itse en muistanut vilkaistakaan syvyysmittaria saati hapen maarasta kertovaa mittaria, mutta Kakku vaitti meidan kayneen kahdeksassa metrissa. Se oli meille oikein riittavasti ensimmaisella sukellusreissulla! Iltapaivalla katsoime lisaa opetusvideoita ja lahdimme sitten toipumaan uusista kokemuksistamme.
Seuraavana paivana teimme kaksi sukellusta. Ensimmaisella kerralla harjoittelimme matalassa vedessa perustaitoja, kuten maskin riisumista ja pukemista vedessa seka lisaa liikkumisen saatelya vedessa hengityksen avulla. Toisella sukelluksella vietimme aikaa noin tunnin verran, naimme kaikenlaista ja kavimme 18 metrissa. Vedenalainen maailma on uskomaton. Tunnetta on vaikea kuvailla. Painoton olo, rauhallinen liikkuminen, vain oma hengitys kuuluu korvissa, kalat uiskentelevat ymparilla, hamaraa ja kaunista. Todella siistia! Meinasivat kasimerkit loppua kesken, kun teki mieli kommunikoida kaikesta mita nakyy.
Valitettavasti Tellen korvaongelmat alkoivat muutaman metrin syvyydessa. Telle paasi kuitenkin aika syvalle tasaamalla paineita ahkerasti. Valilla korva kuitenkin poksahti, eika tuntunut kovin hyvalta. Tarykalvossa on reika, ja vaikka Telle onkin maailman sitkein, voi olla, etta sukellukset on nyt sukellettu Telsun osalta. Huomenna se selviaa, kun menemme taas veteen. Tanaan ei paasty sukeltamaan, koska on liian iso aallokko. Niinpa katsoimme opetusvideot loppuun ja opiskelimme paineita ja sukellusaikoja ja typen maaria elimistossa sukellusten jalkeen...jouduimme kayttamaan aivojamme taas kerran. Milloin tama opiskelu oikein loppuu?
Huomasimme, etta reissua on viisi viikkoa jaljella, ei enaa sitakaan. Hui.
tiistai 10. huhtikuuta 2012
Semana Santa
Palaamme menneeseen aikaan ja elamme nyt paasiaisen sapattia (lauantaita) tata blogitekstia kirjoittaessa. Blogiteksti on alkuunsa luotu uima-altaan reunalla kuivamustekynalla internetyhteyksien ulottumattomissa.
Edellisen blogipaivityksen jalkeisena paivana olimme vaeltamassa vuoristossa Panaman pohjoisosassa. Tasta paivasta on nyt kulunut tarpeeksi kauan, joten olemme kuivuneet ja pystymme lammolla muisteleen kavelya. Taallakin voi siis olla kylma kun menee tarpeeksi korkealle. Lahdimme aamuvarhaisella ennen kukonlaulua ja varmaan jo ennen sian pierasuakin bussilla Cerro Puntaan tarkoituksenamme kavella Panaman kauneimman luonnonpuiston halki 23 km Boqueteen. Paikan paalla selvisi etta luonnonpuisto oli suljettu maavyoryjen vuoksi. Itsepaisina suomalaisina lahdimme tallustamaan reittia varotuksista huolimatta. Olimmehan kuulleet joidenkin sen kavelleen vastikaan. Luonto oli kylla maineensa arvoinen, uskomattoman vehrea. Hieman meinasi rohkeita&sisukkaita suomalaistyttoja kauhistuttaa vuoriston uumenissa maavyoryjen jaljet ja niiden kohdilla tossua laitettin tahdikkaammin eteenpain kauniista luonnosta huolimatta. Vuoristo-osuuden jalkeen
alkoi odotettu rankkasade. Viimeiset kolme tuntia taivalsimme kaatosateessa. Valilla kavimme pienen katoksen alla, jolloin LUULIMME matkaa viela olevan vain 4km. Hieman siina katoksen suojassa ihmettelimme, kun yksi pariskunta toivotti onnea kuullessaan aikovamme kavella loppumatkan bussin sijasta. Parin tunnin vesisateessa taivaltamisen jalkeen ymmarsimme pariskunnan ihmettelyn. Talloin ei maaranpaasta ollut harmainta haisua. Paikalliselta tytolta kysyttaessa matkan mittaa vastauksena oli " puoli tuntia kavellen ". Kaytannossa kaksi-kolme tuntia reippaasti marssien. Taman kuultuamme seuraavan lava-auton tullessa Kakun peukalo nousi ja HIPHEI! Kyytiin paastiin. Likomarkina ja kylmina istuimme lavalle parin peltomiehen seuraksi ja suurenmoiset kiitokset Kakun peukalolle annoimme. Lavalla matkaa tehtiin viela 15 minuuttia, etta sellanen puolituntinen kavelymatka taallapain on.
Boquetessa menimme ensimmaiseen hostelliin mika eteen tuli ja iloksemme siella oli lamminvesisuihkut. Koskaan ennen ei kuuma suihku ole tuntunut niin taivaallisen ihanalta. Sattumalta hostellissamme oli majoittuneena kaksi suomalaista, jotka olivat vaihtareina Costa Ricassa. Ilta oli siis todellinen suomalaisilta, jossa opetimme suomenkielta tanskalaiselle. Kylla naurua riitti, kun danska pojken yritti lukea suomea.
Panama oli erittain monipuolinen maa; vuoristoa, ranta- ja kaupunkielamaa. Yksi pieni huomio, joka taytyy mainita Panamasta. Ystavamme Marika on koko reissumme ajan puhunut Panamahatun ostosta Panama Citysta. Mutta kuinkas ollakkaan kierrettyamme viisi paivaa Panama citya ja niita tuhansia hattuputiikkeja, EI M. Inkeroinen loytanyt sopivaa hattua.
Ensimmainen maa on nyt hyvastelty. Jatimme Panaman keskiviikkona (kiirastoista ennen), mika ei ollutkaan aivan yhta helppoa kuin jattaa kotoSuomi Tornio- Haaparanta rajapyykilla. Jonotimme kolme tuntia yhden passileiman vuoksi. Jonottamista edelsi tietysti matkatavaroiden tarkistus erillisessa huoneessa. Ja kun Panaman tulliviranomaiset olivat hyvaksyneet lahtomme, odotti meita jo Costa Rican tulliviranomaiset. Jonottamista kevensi sveitsilainen kanssamatkustaja parin minuutin valein hokemalla " Good system.". Tulleista selvittya, 14 tunnin bussimatkan kruunasi bussin ajovalojen sammuminen ja taman vuoksi bussin vaihto. No meillahan ei lomalla ole minnekaan kiiretta.
Costa Rican paakaupunki San Jose oli iloinen yllatys. Kaikki ovat nimittain varoittaneet meita sen likaisuudesta, rumuudesta ja hokeneet ettei siella kannata viettaa aikaa. Meille San Jose naytti kuitenkin parhaat puolensa, vaikkakin vain yhden paivan aikana.
Semana Santan (paasiaisen) viettopaikaksi valitsimme paikallisten suosiman rantapaikan Playa de Cocon pohjois Costa Ricasta. Tosiasiassa meilla ei paljon vaihtoehtoja ollut. Semana Santa on taalla yksi suurimmista juhlista, jolloin kaikilla on viikon loma. Ihmiset suuntaavat talloin rannoille. Kaikki hostellit ja majatalot on varattuja. Bussit eivat kulje normaalisti. Alkoholia ei saa myyda keskiviikosta perjantaihin, mutta toki sita ihmiset ostavat ennakkoon.
Viime tipassa loysimme meidan rahavarastolle sopivan hostellin ja paasimme rannalle. Alkuunsa hostelli aiheutti pienoisen pettymyksen keittion puuttumisen vuoksi, mutta UIMA-ALLAS kuittasi pettymykset ja toi hymyn huulille. Costa Rica on hintaluokaltaan Vali-A:n kallein maa ja siksi aattelimme alkuunsa itse tehda paasiaisen ruoat. Olimme ehtineet ostaa valmiiksi mita herkullisempia eineksia ja unelmoitiin et paastaan itse kokkaamaan. Ja nain ollen syomaan muutakin kuin gallo pintoa (riisi-papu-mossoa) ja munakasta. No nyt kannamme viela hetken verran rinkassa siirappipurkkia, pancake-jauhoja ja makaronia. Meille suunnattoman ilon tuonut uima-allas, toi myos koko kylalle suurta iloa. Parhaimmillaan altaassa uiskenteli 27 tyyppia mukaan lukien kolme sukelluskurssilaista sukellusvalineineen.
Paasianen kului auringon paisteessa uiskennellen ja lentopalloa pelaten. Nyt olemme edenneet jo Nicaraguan puolelle, mutta seuraavassa blogitekstissa palaamme asiaan...
Edellisen blogipaivityksen jalkeisena paivana olimme vaeltamassa vuoristossa Panaman pohjoisosassa. Tasta paivasta on nyt kulunut tarpeeksi kauan, joten olemme kuivuneet ja pystymme lammolla muisteleen kavelya. Taallakin voi siis olla kylma kun menee tarpeeksi korkealle. Lahdimme aamuvarhaisella ennen kukonlaulua ja varmaan jo ennen sian pierasuakin bussilla Cerro Puntaan tarkoituksenamme kavella Panaman kauneimman luonnonpuiston halki 23 km Boqueteen. Paikan paalla selvisi etta luonnonpuisto oli suljettu maavyoryjen vuoksi. Itsepaisina suomalaisina lahdimme tallustamaan reittia varotuksista huolimatta. Olimmehan kuulleet joidenkin sen kavelleen vastikaan. Luonto oli kylla maineensa arvoinen, uskomattoman vehrea. Hieman meinasi rohkeita&sisukkaita suomalaistyttoja kauhistuttaa vuoriston uumenissa maavyoryjen jaljet ja niiden kohdilla tossua laitettin tahdikkaammin eteenpain kauniista luonnosta huolimatta. Vuoristo-osuuden jalkeen
alkoi odotettu rankkasade. Viimeiset kolme tuntia taivalsimme kaatosateessa. Valilla kavimme pienen katoksen alla, jolloin LUULIMME matkaa viela olevan vain 4km. Hieman siina katoksen suojassa ihmettelimme, kun yksi pariskunta toivotti onnea kuullessaan aikovamme kavella loppumatkan bussin sijasta. Parin tunnin vesisateessa taivaltamisen jalkeen ymmarsimme pariskunnan ihmettelyn. Talloin ei maaranpaasta ollut harmainta haisua. Paikalliselta tytolta kysyttaessa matkan mittaa vastauksena oli " puoli tuntia kavellen ". Kaytannossa kaksi-kolme tuntia reippaasti marssien. Taman kuultuamme seuraavan lava-auton tullessa Kakun peukalo nousi ja HIPHEI! Kyytiin paastiin. Likomarkina ja kylmina istuimme lavalle parin peltomiehen seuraksi ja suurenmoiset kiitokset Kakun peukalolle annoimme. Lavalla matkaa tehtiin viela 15 minuuttia, etta sellanen puolituntinen kavelymatka taallapain on.
Boquetessa menimme ensimmaiseen hostelliin mika eteen tuli ja iloksemme siella oli lamminvesisuihkut. Koskaan ennen ei kuuma suihku ole tuntunut niin taivaallisen ihanalta. Sattumalta hostellissamme oli majoittuneena kaksi suomalaista, jotka olivat vaihtareina Costa Ricassa. Ilta oli siis todellinen suomalaisilta, jossa opetimme suomenkielta tanskalaiselle. Kylla naurua riitti, kun danska pojken yritti lukea suomea.
Panama oli erittain monipuolinen maa; vuoristoa, ranta- ja kaupunkielamaa. Yksi pieni huomio, joka taytyy mainita Panamasta. Ystavamme Marika on koko reissumme ajan puhunut Panamahatun ostosta Panama Citysta. Mutta kuinkas ollakkaan kierrettyamme viisi paivaa Panama citya ja niita tuhansia hattuputiikkeja, EI M. Inkeroinen loytanyt sopivaa hattua.
Ensimmainen maa on nyt hyvastelty. Jatimme Panaman keskiviikkona (kiirastoista ennen), mika ei ollutkaan aivan yhta helppoa kuin jattaa kotoSuomi Tornio- Haaparanta rajapyykilla. Jonotimme kolme tuntia yhden passileiman vuoksi. Jonottamista edelsi tietysti matkatavaroiden tarkistus erillisessa huoneessa. Ja kun Panaman tulliviranomaiset olivat hyvaksyneet lahtomme, odotti meita jo Costa Rican tulliviranomaiset. Jonottamista kevensi sveitsilainen kanssamatkustaja parin minuutin valein hokemalla " Good system.". Tulleista selvittya, 14 tunnin bussimatkan kruunasi bussin ajovalojen sammuminen ja taman vuoksi bussin vaihto. No meillahan ei lomalla ole minnekaan kiiretta.
Costa Rican paakaupunki San Jose oli iloinen yllatys. Kaikki ovat nimittain varoittaneet meita sen likaisuudesta, rumuudesta ja hokeneet ettei siella kannata viettaa aikaa. Meille San Jose naytti kuitenkin parhaat puolensa, vaikkakin vain yhden paivan aikana.
Semana Santan (paasiaisen) viettopaikaksi valitsimme paikallisten suosiman rantapaikan Playa de Cocon pohjois Costa Ricasta. Tosiasiassa meilla ei paljon vaihtoehtoja ollut. Semana Santa on taalla yksi suurimmista juhlista, jolloin kaikilla on viikon loma. Ihmiset suuntaavat talloin rannoille. Kaikki hostellit ja majatalot on varattuja. Bussit eivat kulje normaalisti. Alkoholia ei saa myyda keskiviikosta perjantaihin, mutta toki sita ihmiset ostavat ennakkoon.
Viime tipassa loysimme meidan rahavarastolle sopivan hostellin ja paasimme rannalle. Alkuunsa hostelli aiheutti pienoisen pettymyksen keittion puuttumisen vuoksi, mutta UIMA-ALLAS kuittasi pettymykset ja toi hymyn huulille. Costa Rica on hintaluokaltaan Vali-A:n kallein maa ja siksi aattelimme alkuunsa itse tehda paasiaisen ruoat. Olimme ehtineet ostaa valmiiksi mita herkullisempia eineksia ja unelmoitiin et paastaan itse kokkaamaan. Ja nain ollen syomaan muutakin kuin gallo pintoa (riisi-papu-mossoa) ja munakasta. No nyt kannamme viela hetken verran rinkassa siirappipurkkia, pancake-jauhoja ja makaronia. Meille suunnattoman ilon tuonut uima-allas, toi myos koko kylalle suurta iloa. Parhaimmillaan altaassa uiskenteli 27 tyyppia mukaan lukien kolme sukelluskurssilaista sukellusvalineineen.
Paasianen kului auringon paisteessa uiskennellen ja lentopalloa pelaten. Nyt olemme edenneet jo Nicaraguan puolelle, mutta seuraavassa blogitekstissa palaamme asiaan...
maanantai 2. huhtikuuta 2012
Kaupunkielamaa
Panama City on erittain viehattava kaupunki. Niin viehattava, etta viihdyimme siella jopa 5 yota. Se on paljon reissulaisille, jotka tykkaavat rauhallisesta menosta ja vedesta. Ollemme tulleet siihen tulokseen, etta vesipaikat on se meidan juttu. On se vesi sitten joessa, jarvessa tai meressa. Uima-allaskin kay. Panama City on kylla meren rannalla, mutta vesi on niin likaista ja haisevaa, ettei siella kukaan ui. Lahimmat jarkevat biitsit on noin tunnin ajomatkan paassa.
Kanavalla vietetyn paivan jalkeen lahdimme seuraavana paivana innokkaasti liikkeelle. Matkan paamaarana oli yksi Panama Cityn suurimmista ostoskeskuksista, Albrook Mall. Ah, mika taivas se meille olikaan. Kauppakeskus oli ihan VALTAVA. Tuntui oudolta yhtakkia, polyisten ja pienten putiikkien jalkeen, olla suuressa, ilmastoidussa, siistissa ja niin lansimaalaisessa kauppakeskuksessa. Heti ensimmaisessa kaupassa suuntavaisto (ainakin minulla) meni taysin sekaisin. Alku meni vaaterekilta toiselle juostessa. Jokapuolella oli NIIN ihania vaatteita ja NIIN halpaa. Ja vaatteet oli NIIN erilaisia kuin Suomessa. Mietin jo, etta taman takia voisin muuttaa Panamaan. Ensimmaisessa kaupassa meilla meni vahintaan 1,5 tuntia. Seuraavassa kaupassa ihan sama juttu ja samoin sita seuraavassa. Koko paivan aikana (8h) ehdin kaymaan ehka kuudessa kaupassa. Pitkan shoppailupaivan jalkeen rinkat painavat nyt enemman, mutta kylla lisakilot mielellaan kantaa. Saatiin kaikkea tarpeellista kuten esim. jalkapallo. Emmehan toki mitaan turhaa osta. ;) Telle on ikionnellinen lenkkareiden omistaja. Samat lenkkarit, jotka Suomessa maksavat 180 euroa, maksoivat taalla (alennuksessa) 75 dollaria. Eli siis noin 56 euroa. Kasittamatonta. Ihan aidot Asicsen lenkkarit. Harmi, ettei kamera ollut valmiina todistamaan Tellen haltioitunutta ilmetta.
Tutustuimme myos vahan kaupungin historiaan ja kulttuuriin vierailemalla vanhassa kaupungissa, Casco Viejossa. Olemme haaveilleet kirkossa kaymisesta koko reissun ajan. Erityisesti Marika, pian vihittava diakoni, on halunnut nahda takalaisia kirkonmenoja. Sunnuntaina meita onnisti, ja paasimme osallistumaan palmusunnuntain messuun. Saimme kateemme liturgiakaavan ja siita yritimme toimituksen ajan seurata messun kulkua vaatimattomalla kielitaidollamme. Heiluttelimme palmunoksia, taputimme musiikin tahtiin, kattelimme hammentyneina lahella istuvia rauhaa toivottaen ja yritimme saada sanomasta selvaa. Pappi oli niin vanha, etta hanet piti kahden miehen voimin taluttaa eri ponttoihin puhumaan. Mielenkiintoinen kokemus. Ja taas yksi syy opiskella espanjaa entista ahkerammin.
Me suomalaiset ollaan aika jaykkaa ja juroa kansaa. Poskipusut ei todellakaan oo meille mikaan tuttu juttu. Taalla olemme kuitenkin paasseet harjoittelemaan tata jaloa taitoa. Poskipusuista on hyvaa vauhtia tulossa tuttuakin tutumpi hyvastelymuoto. Ensimmaisella kerralla olo oli erittain hammentynyt ja hyvastely sujui vaivautuneesti ja jaykasti. Pikkuhiljaa poskipusut alkavat sujua luonnollisemmin. Toinen taito, jota kovasti harjoittelemme, on small talk. How are you, tulee taalla kaikilta muilta niin helposti. Aluksi pelkka vastaaminen, Fine thank you, tuli hitaasti ja kankeasti. Liian monesti unohtui kysya kuulumisia myos toiselta osapuolelta. Edistysta on kuitenkin tapahtunut. Laskujeni mukaan olen jopa kolme kertaa ehtinyt honkaista How are you? heti tervehdyksen jalkeen ennen keskustelukumppania. Sivistyneita tapoja taalla siis opetellaan.
Hostellissa tutustuimme rankalaisiin, joista yksi asuu talla hetkella Kolumbiassa ja osaa hyvin espanjaa. Han oli ensimmainen, joka uskalsi nauraa suoraan Marikan esitellessa itsensa. Selvisi, etta marico (Kolumbiassa marica) tarkoittaa homoa. Milloinkaan aiemmin emme ole huomanneet mitaan hamaraa ilmeissa, kun nimista on tullut puhetta. Tai sitten emme vain ole tajunneet. Nyt Marika siis kuumeisesti miettii lempinimea itsellensa. Emmehan toki halua aiheuttaa vaarinkasityksia. Nyt kaivataan teidan mielipiteitanne ja ehdotuksia otetaan vastaan. Marge, Marsu, Marsupilami, Markku, Mari, Maria, Martti...?
Kanavalla vietetyn paivan jalkeen lahdimme seuraavana paivana innokkaasti liikkeelle. Matkan paamaarana oli yksi Panama Cityn suurimmista ostoskeskuksista, Albrook Mall. Ah, mika taivas se meille olikaan. Kauppakeskus oli ihan VALTAVA. Tuntui oudolta yhtakkia, polyisten ja pienten putiikkien jalkeen, olla suuressa, ilmastoidussa, siistissa ja niin lansimaalaisessa kauppakeskuksessa. Heti ensimmaisessa kaupassa suuntavaisto (ainakin minulla) meni taysin sekaisin. Alku meni vaaterekilta toiselle juostessa. Jokapuolella oli NIIN ihania vaatteita ja NIIN halpaa. Ja vaatteet oli NIIN erilaisia kuin Suomessa. Mietin jo, etta taman takia voisin muuttaa Panamaan. Ensimmaisessa kaupassa meilla meni vahintaan 1,5 tuntia. Seuraavassa kaupassa ihan sama juttu ja samoin sita seuraavassa. Koko paivan aikana (8h) ehdin kaymaan ehka kuudessa kaupassa. Pitkan shoppailupaivan jalkeen rinkat painavat nyt enemman, mutta kylla lisakilot mielellaan kantaa. Saatiin kaikkea tarpeellista kuten esim. jalkapallo. Emmehan toki mitaan turhaa osta. ;) Telle on ikionnellinen lenkkareiden omistaja. Samat lenkkarit, jotka Suomessa maksavat 180 euroa, maksoivat taalla (alennuksessa) 75 dollaria. Eli siis noin 56 euroa. Kasittamatonta. Ihan aidot Asicsen lenkkarit. Harmi, ettei kamera ollut valmiina todistamaan Tellen haltioitunutta ilmetta.
Tutustuimme myos vahan kaupungin historiaan ja kulttuuriin vierailemalla vanhassa kaupungissa, Casco Viejossa. Olemme haaveilleet kirkossa kaymisesta koko reissun ajan. Erityisesti Marika, pian vihittava diakoni, on halunnut nahda takalaisia kirkonmenoja. Sunnuntaina meita onnisti, ja paasimme osallistumaan palmusunnuntain messuun. Saimme kateemme liturgiakaavan ja siita yritimme toimituksen ajan seurata messun kulkua vaatimattomalla kielitaidollamme. Heiluttelimme palmunoksia, taputimme musiikin tahtiin, kattelimme hammentyneina lahella istuvia rauhaa toivottaen ja yritimme saada sanomasta selvaa. Pappi oli niin vanha, etta hanet piti kahden miehen voimin taluttaa eri ponttoihin puhumaan. Mielenkiintoinen kokemus. Ja taas yksi syy opiskella espanjaa entista ahkerammin.
Me suomalaiset ollaan aika jaykkaa ja juroa kansaa. Poskipusut ei todellakaan oo meille mikaan tuttu juttu. Taalla olemme kuitenkin paasseet harjoittelemaan tata jaloa taitoa. Poskipusuista on hyvaa vauhtia tulossa tuttuakin tutumpi hyvastelymuoto. Ensimmaisella kerralla olo oli erittain hammentynyt ja hyvastely sujui vaivautuneesti ja jaykasti. Pikkuhiljaa poskipusut alkavat sujua luonnollisemmin. Toinen taito, jota kovasti harjoittelemme, on small talk. How are you, tulee taalla kaikilta muilta niin helposti. Aluksi pelkka vastaaminen, Fine thank you, tuli hitaasti ja kankeasti. Liian monesti unohtui kysya kuulumisia myos toiselta osapuolelta. Edistysta on kuitenkin tapahtunut. Laskujeni mukaan olen jopa kolme kertaa ehtinyt honkaista How are you? heti tervehdyksen jalkeen ennen keskustelukumppania. Sivistyneita tapoja taalla siis opetellaan.
Hostellissa tutustuimme rankalaisiin, joista yksi asuu talla hetkella Kolumbiassa ja osaa hyvin espanjaa. Han oli ensimmainen, joka uskalsi nauraa suoraan Marikan esitellessa itsensa. Selvisi, etta marico (Kolumbiassa marica) tarkoittaa homoa. Milloinkaan aiemmin emme ole huomanneet mitaan hamaraa ilmeissa, kun nimista on tullut puhetta. Tai sitten emme vain ole tajunneet. Nyt Marika siis kuumeisesti miettii lempinimea itsellensa. Emmehan toki halua aiheuttaa vaarinkasityksia. Nyt kaivataan teidan mielipiteitanne ja ehdotuksia otetaan vastaan. Marge, Marsu, Marsupilami, Markku, Mari, Maria, Martti...?
torstai 29. maaliskuuta 2012
Panama City
ENSIMMAINEN LUKU
jossa jahdataan suolaisia aaltoja ja matkustetaan Panama Cityyn
Aurinko heijastui surffiopettajan kauhun laajentamista silmista. Telle, joka juuri asken oli kiitanyt aalloilla kuin vetta vaan, pyrki nyt rantaan olkapaa roikkuen epaluonnollisessa asennossa. Aallot loivat hurjina, eika surffiopas tiennyt, mita tehda. "Ei hataa, han on laakari", lausuimme huojentavat sanat. Eipa aaltoakaan, kun eraissa muissakin tilanteissa pois paikoiltaan nahty olkapaa loksahti kohdilleen. Surffauksesta Tellen on kuitenkaan enaa turha haaveilla talla reissulla. Mika harmi. Onneksi asia kuitenkin hoitui nopeasti, silla minun ja Kakun jasenten-paikoilleen-kiskomistaidoissa on harjaantumisen varaa.
Muutoin surffausharjoitukset sujuivat iloisissa merkeissa. Oppaan avulla paasimme liukumaan aalloilla kuin konsaan vanhat tekijat. Itsenainen aaltojen kalastelu ja pystyyn pyrkiminen olikin sitten haastavampaa. Hyvin haastavaa. Homma oli kuitenkin hauskaa, ja aloimme ymmartaa aaltojen perassa matkaajia. Tavallista suurempi harjoittelulauta ei mahtunut kainaloon yhta coolisti kuin oikea surffilauta, mutta siita huolimatta tunsimme olomme oikein oivalliseksi kulkiessamme paivan paatteeksi kohti rantaa.
Sattuipa, etta samassa hostellissa majaillut Ernesto oli menossa juuri samana paivana Panama Cityyn kuin me.
"Jos tulette kyytiin, saatte olla paivan oikeita suomalaisia prinsessoja", lupaili Ernesto. Kun kyytimaksu alkoi lahestya useita vaihtoja sisaltavan bussimatkan hintaa, paatimme tarttua tarjoukseen. Myohemmin kuulimme, etta aiheutimme Erneston alkuperaiseen reittisuunnitelmaan noin kuuden tunnin mutkan.
Aamupalan jalkeen hyppasimme autoon, me, Ernesto ja italialainen Manuel. Matka oli hyvin mielenkiintoinen. Puolessa valissa pysahdyimme tervehtimaan Erneston isaa. Suurimman osan matkasta pidattelin hengitystani, koska Erneston liikennekayttaytyminen oli karmaisevaa. Han paineli milloin mistakin valittamatta kaistoista tai kuolleista kulmista tuon taivaallista. Kun liikenne Panama Citya lahestyttaessa lisaantyi, kyydissa oli hirveaa istua. Ei enaa valiteta olla prinsessoja.
Saavuimme kuitenkin turvallisesti Panama Cityyn. Valtavia pilvenpiirtajia! Olimme ensimmaisen kerran reissussa varanneet hostellin etukateen. Tai oikeastaan edellisen hostellimme isanta oli soittanut puolestamme eraan tuttavansa hostelliin ja varannut meille huoneen oikein hyvaan hintaan. Olimme haaveilleet hostellissa sijaitsevasta uima-altaasta koko hikisen matkan. Hostellissa ei kuitenkaan ollutkaan tilaa. "Kuulkaahan," ohjeisti italialainen tuttavamme meita. "Teidan pitaa tehda varaukset itse. Teidan maassanne on erilaista kuin minun maassani tai taalla. Jos haluan, etta joku asia hoituu, teen sen itse. Muuten yhtaan mitaan ei tapahdu."
No, loysimme toisen hostellin, ilman uima-allasta mutta muuten oikein hyvan.
TOINEN LUKU
jossa tutustutaan Panaman kanavaan ja liftataan
"If you are in Panama and you dont visit canal, you never came to Panama", sanoi Ernesto. Kuuliasesti painelimme seuraavana paivana Panaman kanavalle. Torjuimme kaikki suositukset ottaa taksi, ja etsimme bussipysakin. Muutaman minuutin kuluttua saimme opastajan, joka hoiteli meidat ensin bussiasemalle ja sitten oikeaan bussiin kohti kanavaa. Tuskin kykenemme yksin mihinkaan, kun tulemme takaisin Suomeen.
Kanava oli yllattavan mielenkiintoinen! Seurasimme jannityksella, kun valtavat alukset matelivat kanavasta, portteja suljettiin ja avattiin, veden pintaa kanava-altaissa laskettiin ja nostettiin. Kanava on Panamalle hyvin merkityksellinen. Sen ansiosta Panamaan kulkeutuu asioita ympari maailmaa. Kanavamaksujen ansiosta panamalaisilla pitaisi olla paremmat koulutusmahdollsuudet ja terveydenhuolto, kertoi hostellimme isanta. Korruptoitunut hallinto kuitenkin kuulemma ryovaa rahat.
Kanavalta tullessamme kyllastyimme bussin odotteluun. Useimmat autot suhahtivat ohi Kakun sinnikkaasta peukalosta huolimatta. Vihdoin kuitenkin ystavallinen kuljetusalan yrittaja tarjosi meille kyydin Panama Cityyn. Han tiesi Suomesta Finlandia vodkan, mika taalla tulee aina ennen Nokiaa. Valistimme hanta hiukan lisaa. Liftaus oli oikein miellyttava kokemus. Jatkossakin aiomme harjoittaa sita vain paivasaikaan, joten huoli pois.
VIIMEINEN LUKU
joka ei oikeastaan sisalla mitaan ihmeellista
Aiomme viettaa ainakin seuraavat kaksi yota taalla Panama Cityssa. On kummallista olla kaupungissa. Taalla on valtaisia tavarataloja, jotka ovat auki ympari vuorokauden. Reissun ensimmaiset MacDonaldsit ja muut pikaruokaketjut loytyivat taalta. Aikeissa on kayda tutkimassa Panaman vanhaa kaupunkia ja kenties tehda paivaretki laheiselle saarelle.
Kakkukin erottaa nykyaan toisistaan Che Guevaran ja Bob Marleyn. Ensimmainen liittyy Kuubaan ja vallankumouksellisuuteen ja toinen reggaehin. Molempien kuvia on joka paikassa. Lisaksi Bob Marleyn musiikkiin ei voi olla tormaamatta. Kuten Telle asian ilmaisi: "Oli bussi minkalainen hyvansa, radio toimii aina."
keskiviikko 28. maaliskuuta 2012
Kuvia (Nicaragua, Costa Rica, Panama)
 |
| Ana, Taco, Waldemar ja me Isla de Ometepella, Nicaraguassa |
 |
| Volcano Maderakselle kiivetty, kuvassa oppaamme Keedar (15v!) |
 |
| Laguuni vuoren paalta kuvattuna |
 |
| NIcaragua, San Carlos ja sade. Ja Telle. |
 |
| Kolikon kaantopuoli-kirjoituksen innoittanut huone |
 |
| Ystavamme Katri pyrkii suojautumaan elainkunnalta |
 |
| La Fortuna, Costa Rica. |
 |
| Matkalla kohti aurinkoa, Karibian rannalta Tyynenmeren rannikolle. Epaselvasta kuvasta huolimatta voitte havaita paikallisen pukuherran isallisyyden. Telle oppii parhaillaan, mika on tekoallas espanjaksi. |
 |
| Panama, Boca Brava. |
 |
| Kaksi telttayota Donde Juliossa. Viidakko on oisinkin taynna elamaa. Vyotiaiseen emme tormanneet, vaikka se oisin liikkuikin teltamme lahistolla. |
 |
| La playa |
 |
| Opimme, etta simpukoilla on jalat, joilla ne oisin pyrkivat pontevasti kohti merta. |
 |
| Poriseva otus, joka pyrkii kohti valoa. Matkalla tormailee kaikkeen. |
 |
| Panama, Santa Catalina. Paastiin paikallisten lentispeleihin. |
 |
| Auringonlasku hostellihuoneen terassilta. |
sunnuntai 25. maaliskuuta 2012
Costa Ricasta Panamaan
Pienen tauon jalkeen annamme taas reissustamme lisainfoa, kun vihdoin paasimme internetin ihmeelliseen maailmaan.
Matkamme on edennyt nyt Panamaan, Tyynellemerelle surffaajien paratiisirannalle. Costa Rican sateinen saa sai meidat tekemaan pikaisia paatoksia. La Fortunasta (koskenlaskupaikka) lahdimme kohti Karibianmeren rantaa aurinkoista saata hakemaan, mutta turhaan. Cahuita naytti vehrealta, suloiselta pikkukylalta vesisateen keskella. Lahjaksi saamani sateenvarjo oli siis kovassa kaytossa. Olisimme viihtyneet Karibianmeren rannoilla kylla pitempaankin mikali saaolosuhteet olisivat olleet paremmat. No eipa tarvinnut aurinkorasvoja levitella ;). Tarkistimme saaennusteet ( viikko lisaa vesipisaroita) ja het' valittomasti paatimme laittaa nokat kohti Tyyntamerta, jossa sade on harvinaista herkkua. Tyynenmeren rannalla voimme nyt iloisina todeta et saimme kauan kaivatun auringon taivaalle paistamaan ja aurinkovoiteille jalleen kayttoa.
Bussimatkustaminen on osoittautunut erittain helpoksi ja nopeaksi tavaksi matkustaa, lieko tuuria? Heti bussiasemalle saavuttua on joku jo vastassa ja neuvomassa tieta. Olemme aina joutuneet/paasseet 50-60 vuotiaitten herrasmiesten suojeltaviksi. He ovat vieneet perille asti ja huolehtineet etta varmasti on hostelli ym. Olemme heidan mielesta niin lapsen nakoisia, ettemme voi parjata keskenaan.
Maailma on kylla pieni, taytynee todeta myos taalla puolen palloa. Olemme tormanneet taalla sattumalta samoihin kulkijoihin useaan otteeseen aivan mitattomissa pikkupaikoissa. Viiden tunnin bussimatkalla Karibianrannalta Tyynellemerelle opiskelimme espanjaa paikallisten kanssamatkustajien kanssa. Ja kas kummaa, pari paivaa myohemmin tormasimme yhteen niista matkalla kohti uutta maaranpaata.
Karibianrannalla tulimme ensin Davidiin, jossa aurinko pakahdutti meidan aivosolumme, niin ettemme tajunneet nostaa kateista rahaa. Suuntasimme siis oikotieta valloittamaan pienta saarta nimelta Boca Brava. Saarella tajusimme et lahin pankkiautomaatti on parin tunnin paassa ja missaan ei kay pankkikortti. Jouduimme pitamaan reissumme ensimmaisen budjettiriihen, joka ei osottautunut kovinkaan plussalle jaavan pakollisten kulujen jalkeen. Yovyimme halvimmalla mahdollisimmalla tavalla, teltassa. Kaksi telttayota pienessa kupoliteltassa riitti meille. Paivan vietimme saaren beachilla ja nautimme luonnonrauhasta. Budjettimme ei sallinut kuitenkaan minkaanlaista aktiviteettia; venereissua, snorklausta, joten lahdimme jatkamaan matkaa eteenpain surffirannoille.
Matkalla Santa Catalinaan tormasimme Boca Bravassa samassa paikassa olleeseen saksalaispariskuntaan, joka yhtyi meidan seuraan. Pariskunnasta tuli meille laheisia ystavia. Vietimme oikein rattoisaa ja naururikasta aikaa heidan kanssaan. Taalla olemme olleet oikein sosiaalisia. Iltaisin olemme olleet syomassa hostellin vaen kanssa. Paivalla olemme puolestaan kuluttaneet aikaa paikallisen kansan parissa. Ensimmaisena paivana saimme osallistua lentopallopeleihin. Katselimme ensin sivusta paikallisten pelia, kunnes yksi mies tuli kysymaan meita mukaan. Eilen puolestaan pelattiin rannalla jalkapalloa paikallisten kanssa. Hullua hommaa +35 asteen kelilla.
Huomenna meita odottaa surffitunti. Olisihan se nolo olla surffaamatta taalla surffiparatiisissa. Ja viela kun hostellimmekin on nimeltaan SurfParadise. Eilen vuokrasimme bodysurffilaudan ja leikimme aallon harjoilla silla. Bodysurffaus osottautui ainakin hauskaksi ja luultavasti paljon helpommaksi kuin normisurffaus.
Sunnuntain kuluksi teimme retken Sonaan, lahimpaan kaupunkiin kahden tunnin paahan. Retken tarkoituksena: nostaa kateista rahaa, loytaa uusi pallopumppu, ostaa uimapatja, ostaa Marikalle laukku, paasta internettiin. Uimapatjaa ja Marikan laukkua ei viela ole loytynyt, muuten retken tavotteet on saavutettu.
Matkamme on edennyt nyt Panamaan, Tyynellemerelle surffaajien paratiisirannalle. Costa Rican sateinen saa sai meidat tekemaan pikaisia paatoksia. La Fortunasta (koskenlaskupaikka) lahdimme kohti Karibianmeren rantaa aurinkoista saata hakemaan, mutta turhaan. Cahuita naytti vehrealta, suloiselta pikkukylalta vesisateen keskella. Lahjaksi saamani sateenvarjo oli siis kovassa kaytossa. Olisimme viihtyneet Karibianmeren rannoilla kylla pitempaankin mikali saaolosuhteet olisivat olleet paremmat. No eipa tarvinnut aurinkorasvoja levitella ;). Tarkistimme saaennusteet ( viikko lisaa vesipisaroita) ja het' valittomasti paatimme laittaa nokat kohti Tyyntamerta, jossa sade on harvinaista herkkua. Tyynenmeren rannalla voimme nyt iloisina todeta et saimme kauan kaivatun auringon taivaalle paistamaan ja aurinkovoiteille jalleen kayttoa.
Bussimatkustaminen on osoittautunut erittain helpoksi ja nopeaksi tavaksi matkustaa, lieko tuuria? Heti bussiasemalle saavuttua on joku jo vastassa ja neuvomassa tieta. Olemme aina joutuneet/paasseet 50-60 vuotiaitten herrasmiesten suojeltaviksi. He ovat vieneet perille asti ja huolehtineet etta varmasti on hostelli ym. Olemme heidan mielesta niin lapsen nakoisia, ettemme voi parjata keskenaan.
Maailma on kylla pieni, taytynee todeta myos taalla puolen palloa. Olemme tormanneet taalla sattumalta samoihin kulkijoihin useaan otteeseen aivan mitattomissa pikkupaikoissa. Viiden tunnin bussimatkalla Karibianrannalta Tyynellemerelle opiskelimme espanjaa paikallisten kanssamatkustajien kanssa. Ja kas kummaa, pari paivaa myohemmin tormasimme yhteen niista matkalla kohti uutta maaranpaata.
Karibianrannalla tulimme ensin Davidiin, jossa aurinko pakahdutti meidan aivosolumme, niin ettemme tajunneet nostaa kateista rahaa. Suuntasimme siis oikotieta valloittamaan pienta saarta nimelta Boca Brava. Saarella tajusimme et lahin pankkiautomaatti on parin tunnin paassa ja missaan ei kay pankkikortti. Jouduimme pitamaan reissumme ensimmaisen budjettiriihen, joka ei osottautunut kovinkaan plussalle jaavan pakollisten kulujen jalkeen. Yovyimme halvimmalla mahdollisimmalla tavalla, teltassa. Kaksi telttayota pienessa kupoliteltassa riitti meille. Paivan vietimme saaren beachilla ja nautimme luonnonrauhasta. Budjettimme ei sallinut kuitenkaan minkaanlaista aktiviteettia; venereissua, snorklausta, joten lahdimme jatkamaan matkaa eteenpain surffirannoille.
Matkalla Santa Catalinaan tormasimme Boca Bravassa samassa paikassa olleeseen saksalaispariskuntaan, joka yhtyi meidan seuraan. Pariskunnasta tuli meille laheisia ystavia. Vietimme oikein rattoisaa ja naururikasta aikaa heidan kanssaan. Taalla olemme olleet oikein sosiaalisia. Iltaisin olemme olleet syomassa hostellin vaen kanssa. Paivalla olemme puolestaan kuluttaneet aikaa paikallisen kansan parissa. Ensimmaisena paivana saimme osallistua lentopallopeleihin. Katselimme ensin sivusta paikallisten pelia, kunnes yksi mies tuli kysymaan meita mukaan. Eilen puolestaan pelattiin rannalla jalkapalloa paikallisten kanssa. Hullua hommaa +35 asteen kelilla.
Huomenna meita odottaa surffitunti. Olisihan se nolo olla surffaamatta taalla surffiparatiisissa. Ja viela kun hostellimmekin on nimeltaan SurfParadise. Eilen vuokrasimme bodysurffilaudan ja leikimme aallon harjoilla silla. Bodysurffaus osottautui ainakin hauskaksi ja luultavasti paljon helpommaksi kuin normisurffaus.
Sunnuntain kuluksi teimme retken Sonaan, lahimpaan kaupunkiin kahden tunnin paahan. Retken tarkoituksena: nostaa kateista rahaa, loytaa uusi pallopumppu, ostaa uimapatja, ostaa Marikalle laukku, paasta internettiin. Uimapatjaa ja Marikan laukkua ei viela ole loytynyt, muuten retken tavotteet on saavutettu.
perjantai 16. maaliskuuta 2012
Raportti: Tellen tehtava
Tehtavananto:
TOUKOKUUN TEHTÄVÄ SINULLE TELLE.
Järjestä koko porukalle jotain extreme-henkistä tekemistä.
TEE HYVIN! NAUTTIKAA!
Telle ja Kakku ottivat oikeuden vaihtaa suorittamiskuukausia. Kakun hemmottelutehtava siirtyi toukokuulle, Tellen suorituksesta nautimme eilen.
SUORITUSTAPA: Rafting (koskenlasku, suom.huom.). Koskien taso 3-4+. Koko paivan reissuun sisaltyi lounas, rafting ja esittelykierros farmilla.
SUORITUSAJANKOHTA: 14.3.2012
SUORITUSPAIKKA: Rio Toro, La Fortuna, Costa Rica
OSALLISTUJIEN KUVAUS: Paiva alkoi ensimmaisella itsetehdylla aamupalalla. Kello 09:30 bussi starttasi kohti Rio Toroa. Bussilastillinen sisalsi costa ricalaisia, equadorilaisia, chilelaisia, amerikkalaisia ja suomalaisia.
Joella saimme oivallisen ohjeistuksen, pelastusliivit, kyparat ja melat. Suomalaisten paattia kipparoi Alex, huikea opas joka ei paastanyt meita helpolla. Koskia laskettiin yhteensa kolmisen tuntia. Aivan mahtavaa hommaa! Valissa pidettiin hedelmatauko vesiputouksilla. Reissun kruunasi upea lounas paikallisella farmilla. Ruoka oli kevytta parasta, mita ollaan tahan mennessa taalla saatu. Tutustuimme lisaksi farmin toimintaan ja paasimme puristamaan sokeriruo'osta makeaa lienta. Opimme, missa ananakset kasvavat ja mista kaakao tulee. Naimme vastasyntyneen vasikan!
Oppaamme olivat hilpeaa vakea, ja he tekivat paivastamme ikimuistoisen. Taman reissun kustansivat ystavamme. Jattimainen kiitos siita! Meilla oli hieno paiva!
TODISTUSAINEISTO:
TOUKOKUUN TEHTÄVÄ SINULLE TELLE.
Järjestä koko porukalle jotain extreme-henkistä tekemistä.
TEE HYVIN! NAUTTIKAA!
Telle ja Kakku ottivat oikeuden vaihtaa suorittamiskuukausia. Kakun hemmottelutehtava siirtyi toukokuulle, Tellen suorituksesta nautimme eilen.
SUORITUSTAPA: Rafting (koskenlasku, suom.huom.). Koskien taso 3-4+. Koko paivan reissuun sisaltyi lounas, rafting ja esittelykierros farmilla.
SUORITUSAJANKOHTA: 14.3.2012
SUORITUSPAIKKA: Rio Toro, La Fortuna, Costa Rica
OSALLISTUJIEN KUVAUS: Paiva alkoi ensimmaisella itsetehdylla aamupalalla. Kello 09:30 bussi starttasi kohti Rio Toroa. Bussilastillinen sisalsi costa ricalaisia, equadorilaisia, chilelaisia, amerikkalaisia ja suomalaisia.
Joella saimme oivallisen ohjeistuksen, pelastusliivit, kyparat ja melat. Suomalaisten paattia kipparoi Alex, huikea opas joka ei paastanyt meita helpolla. Koskia laskettiin yhteensa kolmisen tuntia. Aivan mahtavaa hommaa! Valissa pidettiin hedelmatauko vesiputouksilla. Reissun kruunasi upea lounas paikallisella farmilla. Ruoka oli kevytta parasta, mita ollaan tahan mennessa taalla saatu. Tutustuimme lisaksi farmin toimintaan ja paasimme puristamaan sokeriruo'osta makeaa lienta. Opimme, missa ananakset kasvavat ja mista kaakao tulee. Naimme vastasyntyneen vasikan!
Oppaamme olivat hilpeaa vakea, ja he tekivat paivastamme ikimuistoisen. Taman reissun kustansivat ystavamme. Jattimainen kiitos siita! Meilla oli hieno paiva!
TODISTUSAINEISTO:
keskiviikko 14. maaliskuuta 2012
Kolikon kaantopuoli
Olemme joutuneet tassa vaiheessa jo muistamaan, etta reissuelama ei sittenkaan ole aina niin ihanaa. Nicaragua on I-H-A-N-A maa, mutta viimeinen paiva San Carlosin kaupungissa sai JOPA meidat irvistelemaan.
Ensinnakin lahdimme kovasti pitamastamme Isla de Ometepen saaresta maanantai-iltana yolautalla mantereen puolelle. Lauttamatka oli mielenkiintoinen. Kaikki turistit ahdettiin toiseen kerrokseen "ensimmaiseen luokkaan", jossa oli pitkia penkkeja (vahan niinku kirkossa, paitsi ohuilla pehmusteilla). Lautta lahti satamasta klo 8 illalla ja matkan oli maara kestaa 10h. Siina istuimme ja ihmettelimme, etta miten tassa nyt yonsa nukkuisi. Yhteentoista asti yritimme nuokkua jotenkin rinkkoihin nojaten. Jalat puuduksissa, hantaluu kivistaen tai selka mutkalla. Sitten saimme kuningasidean ja laitoimme kaksi rinkkaa lattialle penkkien valiin. Mina menin rinkkojen paalle nukkumaan, Marika ja Telle mahtuivat sen jalkeen penkille makaamaan. Ei sen jalkeen naita kolmea reissulaista enaa arsyttaneet puutuneet tai kivistavat paikat. Onneksi meita on kaikkia siunattu uskomattoman hyvilla unenlahjoilla. Aamulla klo 7 havahduin siihen, etta oli valoisaa ja ihmiset alkoivat liikuskella. Saavuimme San Carlosiin.
Loysimme uskomattoman halvan hostellin, alle 4 dollaria per tytto. Olimme riemuissamme vahan aikaa, mutta.. Paivan edetessa kierrellessamme kojuja, hoidellessamme asioita ja kiukutellessamme vasymyksesta jokaisen fiilis laski. Vetta satoi koko paivan, valilla kaatamalla, valilla tihuuttaen. Aurinko tuskin nayttytyi koko paivana. Illalla paivan taisteluista vasyneina palasimme uskomattoman halpaan hostelliimme. Vessa ei vetanyt koko aikana, vesihanat suljettiin jo klo 9 aamulla. Suihku olisi ollut illalla tarpeen. Olivathan samat sukat olleet jalassani jo n. 48 tunnin ajan.
Loysimme huoneestamme 4cmx2cmx1cm torakansukuisen otuksen. Huoneesta kuului varmaan uskomaton mekkala kaikkien istuessa sangylla jalat ylhaalla niin, ettei vahingossakaan jalat hipaisisi lattiaa. Urhea sankarimme Marika liiskasi olion omalla lenkkarillaan lattiaan (oli itse jattanyt lattialle mandariininkuoret, joissa olio viihtyi). Homeiset patjat eivat houkutelleen nukkumaan ja yoelainten aanet jollain tavoin kuvottivat meita kaikkia. Taiteilijamme intoutui ihan runoilemaan reissukirjaamme tuskan pakottamana:
Oi Nahkuri,
sun orsies suloista natinaa
sun pakastimes hurinaa
(ei gekon mekkalaa)
Ei homeen lemua
ei kattoa vuotavaa
-elama yhta kemua!
Miks' ollenkaan me lahdimme
sut vierahille jatimme?
Kun merta edemmas lahtee kalaan
voi joutua paikkaan ka-talaan.
otokoidin kohdistuvaa inhoa uhkuen, Marika
Otokoiden tappolista perustettu. Talla hetkella siina on vasta kolme tapahtumaa (onneksi). Senttia pienempia otuksia emme vaivaudu edes listimaan.
Nyt olemme pelastautuneet Costa Ricaan turvalliseen ja ihanan siistiin hostelliin. Kuulette siita kylla viela.
Ensinnakin lahdimme kovasti pitamastamme Isla de Ometepen saaresta maanantai-iltana yolautalla mantereen puolelle. Lauttamatka oli mielenkiintoinen. Kaikki turistit ahdettiin toiseen kerrokseen "ensimmaiseen luokkaan", jossa oli pitkia penkkeja (vahan niinku kirkossa, paitsi ohuilla pehmusteilla). Lautta lahti satamasta klo 8 illalla ja matkan oli maara kestaa 10h. Siina istuimme ja ihmettelimme, etta miten tassa nyt yonsa nukkuisi. Yhteentoista asti yritimme nuokkua jotenkin rinkkoihin nojaten. Jalat puuduksissa, hantaluu kivistaen tai selka mutkalla. Sitten saimme kuningasidean ja laitoimme kaksi rinkkaa lattialle penkkien valiin. Mina menin rinkkojen paalle nukkumaan, Marika ja Telle mahtuivat sen jalkeen penkille makaamaan. Ei sen jalkeen naita kolmea reissulaista enaa arsyttaneet puutuneet tai kivistavat paikat. Onneksi meita on kaikkia siunattu uskomattoman hyvilla unenlahjoilla. Aamulla klo 7 havahduin siihen, etta oli valoisaa ja ihmiset alkoivat liikuskella. Saavuimme San Carlosiin.
Loysimme uskomattoman halvan hostellin, alle 4 dollaria per tytto. Olimme riemuissamme vahan aikaa, mutta.. Paivan edetessa kierrellessamme kojuja, hoidellessamme asioita ja kiukutellessamme vasymyksesta jokaisen fiilis laski. Vetta satoi koko paivan, valilla kaatamalla, valilla tihuuttaen. Aurinko tuskin nayttytyi koko paivana. Illalla paivan taisteluista vasyneina palasimme uskomattoman halpaan hostelliimme. Vessa ei vetanyt koko aikana, vesihanat suljettiin jo klo 9 aamulla. Suihku olisi ollut illalla tarpeen. Olivathan samat sukat olleet jalassani jo n. 48 tunnin ajan.
Loysimme huoneestamme 4cmx2cmx1cm torakansukuisen otuksen. Huoneesta kuului varmaan uskomaton mekkala kaikkien istuessa sangylla jalat ylhaalla niin, ettei vahingossakaan jalat hipaisisi lattiaa. Urhea sankarimme Marika liiskasi olion omalla lenkkarillaan lattiaan (oli itse jattanyt lattialle mandariininkuoret, joissa olio viihtyi). Homeiset patjat eivat houkutelleen nukkumaan ja yoelainten aanet jollain tavoin kuvottivat meita kaikkia. Taiteilijamme intoutui ihan runoilemaan reissukirjaamme tuskan pakottamana:
Oi Nahkuri,
sun orsies suloista natinaa
sun pakastimes hurinaa
(ei gekon mekkalaa)
Ei homeen lemua
ei kattoa vuotavaa
-elama yhta kemua!
Miks' ollenkaan me lahdimme
sut vierahille jatimme?
Kun merta edemmas lahtee kalaan
voi joutua paikkaan ka-talaan.
otokoidin kohdistuvaa inhoa uhkuen, Marika
Otokoiden tappolista perustettu. Talla hetkella siina on vasta kolme tapahtumaa (onneksi). Senttia pienempia otuksia emme vaivaudu edes listimaan.
Nyt olemme pelastautuneet Costa Ricaan turvalliseen ja ihanan siistiin hostelliin. Kuulette siita kylla viela.
maanantai 12. maaliskuuta 2012
Merida (Isla de Ometepe)
Altagraciasta hei!
Viikko vierahti Isla de Ometepella. On ehtinyt tapahtua monenlaista. Espanja alkaa olla hallussa. Toisin sanoen osataan sanoa pontevasti NO GRACIAS, jos ravintolassa tarjotaan papuja tai riisipapusekoitusta, gallopintoa. (Tiedetaan jo kaikki salanimet, joilla niita koitetaan ujuttaa meidan lautasille.)
Oikeasti syodaan niitakin reippaasti ja ollaan opittu koko joukko espanjaa. Mainio kieli, ja kiitos lapsuuden arrakoulun, mina ja Tellekin osataan sanoa r paremmin kuin coloradolainen Dillan tulee koskaan osaamaan. Espanjan aantaminen on siis suomalaisille kohtuuhelppoa.
Vietimme nelja viimeista yota saarella taas kotoisasti parisangyssa.
Aikamme hintoja vertailtuamme paadyimme tekemaan melontareissun laheiselle joelle. Meloimme joelle, joka oli todella kaunis ja viidakkoinen. Meloskelimme leppoisasti liaanien lomassa, kunnes opas kehotti tulemaan lahemmas. Uteliaana painelin paikalle, ja opas osoitti vesikasvillisuuden seassa lojuvaa tukkia. Se oli alligaattori. Mieluiten olisin kauhonut tieheni, mutta en kehdannut. Opas kehotti olemaan hiljaa. Miksi? Ettei hirvio heraisi ja hyokkaisi kimppuun? Ehdin jo miettia, miten Tex Willer, Mustanaamio, Superhessu ja kumppanit toimisivat vastaavassa tilanteessa. En kuitenkaan joutunut tositoimiin, koska alligaattori pysyi liikkumattomana. Innostunut opas kertoi sen olevan vaaraton. Oli mika oli, sinne se jai lillumaan. Hiukan epailytti, miten opas kauhoi suoraan alligaattorin pesalle. Ettei sittenkin ollut tukki.
Olimme jo jonkun paivan himoiten katselleet laheisia vuoria. Saarella on kaksi tulivuorta, jotka eivat tosin ole toimineet muutamaan vuoteen. Molempien huiput ovat usein aamuisin pilvien peitossa. Korkeamman huipulle nousu hylattiin, koska huippu vaikutti olevan aina pilvinen. Sitapaitsi matalamman huipulle kiipeamisen kerrottiin kestavan 8-10 tuntia, mika olisi oiva paivavaellus myos. Olimme tutustuneet mainioon paikalliseen perheeseen, joka lupasi hommata meille oppaan sopuhintaan. Keskustelimme heidan kanssaan espanjaksi, joten aamulla saavuimme sovittuun paikkaan puolisen tuntia liian myohaan pienoisten kieliongelmien vuoksi.
Vedimme kovalla kiireella aamupalat naamaan ja lahdimme matkaan gallopintot mahassa hytkyen. Perheen 15-vuotias poika veti eteenpain hirven lailla. Ryhmaamme liittyi sitten nelja jenkkia. Nousu oli kohtuullisen reipas. Huipulta jatkoimme viela matkaa laguunille, joka sijaitsi vuoren, Volcan Maderaksen paalla. Sinne johtava viidakkotaival oli vaelluksen parasta antia. Kostea ja mutainen viidakko oli kuin suoraan Tarzanista! Liaanit houkuttelivat tarttumaan kiinni ja limaiset puunrungot luistivat lenkkareiden alta. Kaikkialla oli vihreaa ja hamaraa, apinat pitivat metelia samoin kuin linnut. Todella kaunista ja hauskaa myos, mudassa ylta paalta. Alastullessa alkoivat jalat pikkuhiljaa tutajamaan.
Seuraavana paivana paatimme lahtea katsastamaan vesiputoukset, joille kiipeaminen oli parin tunnin keikka suuntaansa. Coloradosta kotoisin oleva Dillan, mainio veikkonen, lahti mukaamme. Arvelimme vesiputouskeikan olevan oivaa verryttelya hiukan kipeytyneille kintuillemme. Sita se olikin, joskin suosin vahan aikaa tasaista tieta nyt. Mun ja Kakun kavelysta voi asiaatunteva henkilo paatella jotain reisilihasten jumiutumisasteesta.
Kuulemma suurinpiirtein ainoa tunnustettu urheilumuoto taalla on jalkapallo. Paasimme pelaamaan sita paikallisten pikkujannujen kanssa rannalla. Mina, Kakku, Telle ja Carlos vastaan Manuel, Erik ja joku kolmas. Se oli hauskaa, mutta rannan karkea hiekka ja kivenmurikat olivat melkoinen haaste viela karaistumattomille jalkapohjillemme. Pelien jalkeen kiittelimme ja onnuimme mahdollisimman kunniakkaasti paikalta. Kuukauden kuluttua kantapaissa on sentin paksuinen nahka!
Viimeksi kun vaihdettiin paikkaan, tunsin suurta haikeutta. Pikkuinen suloinen kyla, johon ei koskaan enaa palaa. Toissapaivana sanoin tytoille, etta talla kertaa lahteminen on helppoa. Haikealta se kuitenkin tuntuu taas. Hienoja ihmisia tavattiin. Paikallinen perhe, johon tutustuttiin, oli kerrassaan mahtava. Niiden kanssa opittiin espanjaksi vaikka mita. Tavattiin myos paljon jenkkituristeja, joita koko Vali-Amerikka tuntuu pursuavan.
Toisaalta on myos siistia lahtea uuteen paikkaan. Aika mieletonta, etta voi vaan lahtea ja tehda mita kiinnostaa. Kaytannon jarjestelyt ovat sujuneet hyvin. Kakku ja Telle ovat pitaneet huolta kartta-asioista ja sen sellaisista. Pyykkia ollaan pesty liian usein, jos nyrkkipyykilla jatketaan niin pyykkaysvalit kylla harventuvat rutkasti. Ryhmadynamiikka on tahan mennessa toiminut hyvin. Tosin silloin talloin Tellen ja Kakun hermoillessa joudun turvautumaan sanakirjasta loytamaani oivalliseen lausahdukseen: Esta cosas, amigo mio, hay que tomarselas con calma. (Nama asiat, vanha veikko, taytyy ottaa rauhallisesti)
Tanaan on tarkoitus lahtea yolautalla Altagraciasta San Carlokseen. Siiita jatkamme Costa Ricaan, maahan joka tuntuu jakavan mielipiteita. Kallis, mutta kaunis kuuluu olevan.
Terveisemme!
Viikko vierahti Isla de Ometepella. On ehtinyt tapahtua monenlaista. Espanja alkaa olla hallussa. Toisin sanoen osataan sanoa pontevasti NO GRACIAS, jos ravintolassa tarjotaan papuja tai riisipapusekoitusta, gallopintoa. (Tiedetaan jo kaikki salanimet, joilla niita koitetaan ujuttaa meidan lautasille.)
Oikeasti syodaan niitakin reippaasti ja ollaan opittu koko joukko espanjaa. Mainio kieli, ja kiitos lapsuuden arrakoulun, mina ja Tellekin osataan sanoa r paremmin kuin coloradolainen Dillan tulee koskaan osaamaan. Espanjan aantaminen on siis suomalaisille kohtuuhelppoa.
Vietimme nelja viimeista yota saarella taas kotoisasti parisangyssa.
Aikamme hintoja vertailtuamme paadyimme tekemaan melontareissun laheiselle joelle. Meloimme joelle, joka oli todella kaunis ja viidakkoinen. Meloskelimme leppoisasti liaanien lomassa, kunnes opas kehotti tulemaan lahemmas. Uteliaana painelin paikalle, ja opas osoitti vesikasvillisuuden seassa lojuvaa tukkia. Se oli alligaattori. Mieluiten olisin kauhonut tieheni, mutta en kehdannut. Opas kehotti olemaan hiljaa. Miksi? Ettei hirvio heraisi ja hyokkaisi kimppuun? Ehdin jo miettia, miten Tex Willer, Mustanaamio, Superhessu ja kumppanit toimisivat vastaavassa tilanteessa. En kuitenkaan joutunut tositoimiin, koska alligaattori pysyi liikkumattomana. Innostunut opas kertoi sen olevan vaaraton. Oli mika oli, sinne se jai lillumaan. Hiukan epailytti, miten opas kauhoi suoraan alligaattorin pesalle. Ettei sittenkin ollut tukki.
Olimme jo jonkun paivan himoiten katselleet laheisia vuoria. Saarella on kaksi tulivuorta, jotka eivat tosin ole toimineet muutamaan vuoteen. Molempien huiput ovat usein aamuisin pilvien peitossa. Korkeamman huipulle nousu hylattiin, koska huippu vaikutti olevan aina pilvinen. Sitapaitsi matalamman huipulle kiipeamisen kerrottiin kestavan 8-10 tuntia, mika olisi oiva paivavaellus myos. Olimme tutustuneet mainioon paikalliseen perheeseen, joka lupasi hommata meille oppaan sopuhintaan. Keskustelimme heidan kanssaan espanjaksi, joten aamulla saavuimme sovittuun paikkaan puolisen tuntia liian myohaan pienoisten kieliongelmien vuoksi.
Vedimme kovalla kiireella aamupalat naamaan ja lahdimme matkaan gallopintot mahassa hytkyen. Perheen 15-vuotias poika veti eteenpain hirven lailla. Ryhmaamme liittyi sitten nelja jenkkia. Nousu oli kohtuullisen reipas. Huipulta jatkoimme viela matkaa laguunille, joka sijaitsi vuoren, Volcan Maderaksen paalla. Sinne johtava viidakkotaival oli vaelluksen parasta antia. Kostea ja mutainen viidakko oli kuin suoraan Tarzanista! Liaanit houkuttelivat tarttumaan kiinni ja limaiset puunrungot luistivat lenkkareiden alta. Kaikkialla oli vihreaa ja hamaraa, apinat pitivat metelia samoin kuin linnut. Todella kaunista ja hauskaa myos, mudassa ylta paalta. Alastullessa alkoivat jalat pikkuhiljaa tutajamaan.
Seuraavana paivana paatimme lahtea katsastamaan vesiputoukset, joille kiipeaminen oli parin tunnin keikka suuntaansa. Coloradosta kotoisin oleva Dillan, mainio veikkonen, lahti mukaamme. Arvelimme vesiputouskeikan olevan oivaa verryttelya hiukan kipeytyneille kintuillemme. Sita se olikin, joskin suosin vahan aikaa tasaista tieta nyt. Mun ja Kakun kavelysta voi asiaatunteva henkilo paatella jotain reisilihasten jumiutumisasteesta.
Kuulemma suurinpiirtein ainoa tunnustettu urheilumuoto taalla on jalkapallo. Paasimme pelaamaan sita paikallisten pikkujannujen kanssa rannalla. Mina, Kakku, Telle ja Carlos vastaan Manuel, Erik ja joku kolmas. Se oli hauskaa, mutta rannan karkea hiekka ja kivenmurikat olivat melkoinen haaste viela karaistumattomille jalkapohjillemme. Pelien jalkeen kiittelimme ja onnuimme mahdollisimman kunniakkaasti paikalta. Kuukauden kuluttua kantapaissa on sentin paksuinen nahka!
Viimeksi kun vaihdettiin paikkaan, tunsin suurta haikeutta. Pikkuinen suloinen kyla, johon ei koskaan enaa palaa. Toissapaivana sanoin tytoille, etta talla kertaa lahteminen on helppoa. Haikealta se kuitenkin tuntuu taas. Hienoja ihmisia tavattiin. Paikallinen perhe, johon tutustuttiin, oli kerrassaan mahtava. Niiden kanssa opittiin espanjaksi vaikka mita. Tavattiin myos paljon jenkkituristeja, joita koko Vali-Amerikka tuntuu pursuavan.
Toisaalta on myos siistia lahtea uuteen paikkaan. Aika mieletonta, etta voi vaan lahtea ja tehda mita kiinnostaa. Kaytannon jarjestelyt ovat sujuneet hyvin. Kakku ja Telle ovat pitaneet huolta kartta-asioista ja sen sellaisista. Pyykkia ollaan pesty liian usein, jos nyrkkipyykilla jatketaan niin pyykkaysvalit kylla harventuvat rutkasti. Ryhmadynamiikka on tahan mennessa toiminut hyvin. Tosin silloin talloin Tellen ja Kakun hermoillessa joudun turvautumaan sanakirjasta loytamaani oivalliseen lausahdukseen: Esta cosas, amigo mio, hay que tomarselas con calma. (Nama asiat, vanha veikko, taytyy ottaa rauhallisesti)
Tanaan on tarkoitus lahtea yolautalla Altagraciasta San Carlokseen. Siiita jatkamme Costa Ricaan, maahan joka tuntuu jakavan mielipiteita. Kallis, mutta kaunis kuuluu olevan.
Terveisemme!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)