Muutamia poimintoja Roatanin paivista viela.
Ihastuimme sukeltamiseen niin, etta paatimme viela ottaa ylimaaraisen sukelluspaivan. Ja ei turhaan! Paasimme ihastelemaan 33 metrin syvyyteen laivan hylkya, joka oli ollut uppeluksissa 14 vuotta. Kavimme hylyn sisalla asti. Yhdella sukellusporukastamme oli kamera mukana ja saimme iloksemme kuvia vedenalaisesta maailmasta. Muutenhan meilla ei kuvia saaresta ole. Kamera rikki ja Marikan puhelin varastettu, niin nyt ei auta kuin laittaa muistiin kuvat.
Kaikkea uutta taytyy reissun aikana kokeilla. Ja niinpa suostuimme osallistumaan auringonlaskujoogaan. Amerikkalainen ystavamme Mike ohjasi joogaa, ja pyyteli meita kokeilemaan sita. Kiitollisuuden velassa Mikell kuvista, snorklausreissuista ja lounaasta menimme joogatunnille. Alkuunsa kauhistelin muiden joogaajien taipumisia, paalla seisomisia ja mietin miten ihmeessa paasen livistamaan paikalta. Onnekseni sain laitapaikan, jossa pystyin itsekseni nauramaan tilanteelle ja yrittamaan pysya tasapainossa lentokoneasennossa ja hengittamaan hartaasti sisaan-ulos.
Viimeisen illan kunniaksi mussutimme massut tayteen mikrossa sulatettua vaahtokarkkimossoa. Olimmehan saastaneet valtavaa karkkisakkia viikon verran kaapissa nuotiotulen toivossa, silla yksi paikallinen tuttavuus oli luvannut jarjestaa meille nuotion kun ei party-elama kiinnostanut. Nuotiota emme saaneet, mutta toki lampimat kaden puristukset.
Alkuunsa suunnittelimme lahtevan tapamme mukaan aamuvarhain ensimmaisella lautalla. Aamun sarastaessa lahtopaivamme sai kuitenkin uusia kaanteita. Yon aikana oikea korvani markavuoto vain yltyi ja ei auttanut kun turvautua laakarin hoiviin. Olin paassyt jo nauttimaan sukeltamisen ihmeellisesta maailmasta ilman korvakipuja, niin alahan mitaan. Sukellusvammoihin erikoistunut laakari totesi korvastani, etta barotrauma. Olin siis saanut sukeltaessa tarykalvooni reian ilman suurempia kipuja. Ja nain ollen sain sukelluskiellon ja uintikiellon muutamaksi paivaksi.
Kaikki loppuu aikanaan, niin myos meidan ilonpito Roatanilla. Haikein
mielin hyvastilimme meille rakkaaksi tulleen saaren. Totta ainakin se,
etta jos jostain paikasta on vaikea lahtea niin silloin tiedat etta
siella on ollut todella mukavaa. Olimme ehtineet paasta jo saarelaisten
elamanrytmiin kiinni ja reissaajan arki oli unohtunut totaalisesti
kahdessa viikossa. Hiljaisina tyttoina, mielet maassa taittui vuorokauden matka kohti Maya- inkkareiden kiviraunioita. Silla hetkella ei kiviraunioiden ihastelu kuullostanut lainkaan hyvalta, vaan pakollisesta kulttuuriin tutustumispaikalta.
Aamu viidelta herasimme, jotta varmasti ehtisimme nakemaan kuuluisat kivirauniot :) Puolenpaivan jalkeen saavuimme pieneen Copan- nimiseen kylaan, jossa nama kuuluisat Maya inkkareiden kivirauniot ovat. Raunioita kierrellessa mielessamme koko ajan pyori roatanilaisen Reaganin mielipide paikasta "Well if you like the rocks". Reagan itse oli saanut porttikiellon paikkaan, kun oli kyllastyneena hyppinyt kivien paalla miten sattuu. Ja aattelin, etta kunpa olisin viela Roatanilla kiviraunioiden sijasta. Paivan jalkeen huomasimme, ettemme ole niita kivien ylimpia ystavia. Opimme kuitenkin Maya- inkkareista sen verran etta he odottavat maailman loppuvan taman vuoden lopussa. Ja nyt ymmarramme, miksi sukellusopettajamme uskoi joulukuussa maailman rajahtavan, mutta Roatanin saari kuulemma saastyy. Ja Roatanilla olevat sailyvat hengissa. Taytynee alkaa lentolippuja katseleen sinnepain ennen joulukuuta.
Matkamme jatkuu huomenna kohti Guatemalaa ja vesistoa.....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti