Roatan, Honduras

PROLOGI
jossa palataan ajassa viiden viikon takaiseen Costa Ricaan


Kortti oli kateissa. Sita kaivettiin minun rinkastani, Tellen rinkasta ja Kakun rinkasta. Sita kaiveltiin kaikista kuviteltavissa olevista paikoista, mutta turhaan. Visa electron-korttini oli mennytta, eika jaanyt muuta vaihtoehtoa kuin soittaa pikainen puhelu Suomeen kortin lukitsemiseksi. Onneksi se ei sen jalkeen ilmestynyt enaa mistaan.

Olin luovuttanut nettipankkitunnukseni mainion ja luotettavan siskoni Maaritin haltuun reissun ajaksi. Mainio ja luotettava siskoni Maarit lupasi ystavallisesti maksaa eraan laskuni puolestani Suomessa. Sain sitten eraana paivan viestin, jossa mainio ja luotettava siskoni Maarit ilmoitti onnistuneensa lukitsemaan internetpankkini. Kortti hukassa, pankki lukossa. Nain ollen minulla ei ollut minkaanlaista paasya rahaa pursuavaan tiliini.

Uuden kortin lahettaminen tanne ei tullut kyseeseen. Pankkisedan mielesta minun ei olisi pitanyt antaa tunnuksia edes mainion ja luotettavan siskoni Maaritin hoteisiin. Seta kuitenkin lupasi auttaa nettipankin avaamisessa, kunhan hoitelisin itseni Suomen suurlahetystoon. Ainoa sellainen Vali-Amerikassa on Managuassa, Nicaraguassa. Sinne olimme onneksi menossa muutaman viikon kuluttua. Rahani siis makasivat turvassa ulottumattomissani. Mika tuuri, etta olin sattunut saamaan reissukavereikseni tytot, joilta ei katetta eika erilaisia kortteja puutu!

ENSIMMAINEN LUKU
jossa siirrytaan aikaan kielikurssin jalkeen ja tehdaan vierailu suurlahetystoon

Kielikurssista selvittyamme paatimme unohtaa kaikenlaisen opiskelun ainakin viikoksi. Vuorossa oli asioiden hoito suomen kielella. Saavuimme Managuaan, Suomen suurlahetystoon, jossa kaikki toimi moitteetta. Ongelmaani keskityttiin ja meille tarjottiin Muumi-karkkeja! (Kupissa oli myos Sukulaku, mutta kukaan meista ei kehdannut ottaa sita, ja niin lahettilas Petri soi sen. Nyyh.)

Pankkiasiat hoidettiin ja  fakseja laheteltiin. Saimme myos useita varoituksia liittyen Hondurasiin, seuraavaan kohdemaahamme. Kertoivat sen olevan yksi maailman vakivaltaisimmista ellei jopa vakivaltaisin maa. Hondurasissa on paljon huumesotkuja, joihin saattaa viaton turistikin sotkeutua ollessaan vaarassa paikassa vaaraan aikaan. Kuitenkin harkintakyvyn sailyttaen on oikein turvallista matkustaa. Sitapaitsi meidan elamanrytmimme ei enaa voi turvallisempi olla: kymmenelta nukkumaan ja kuuden aikoihin ylos. Niinpa suhtauduimme oikein odottavasti edessamme olevaan Hondurasiin ja kauniiksi kehuttuihin saariin nimeltaan Bay Islands.   

TOINEN LUKU
jossa matkustetaan eteenpain ja nukutaan pommiin

Seuraavana aamuna oli tarkoituksemme herata 03:30 ehtiaksemme Hondurasiin menevaan Ticabussiin. Liput olimme ostaneet jo aiemmin. Oli kuitenkin kayda ohraisesti: emme heranneet kellon soittoon ja herasimme vasta neljalta. Kiireesti lahdimme matkaan, ja ehdimme kuin ehdimmekin bussiin. Silla sitten matkustimme koko paivan San Pedro Sulaan, Hondurasin paakaupunkiin.
Aamu kirvoitti muutamia mainintoja reissukirjaamme:
KUNNIAMAININTA Aura Tellervo Ylimartimolle ansiokkaasta heraamisesta 04:03 ilman heraysapuneuvoja. Neuvokkaasti han heratti myos reissukaverinsa, ja A.T.Y:n biologisen kellon ansiosta ehdimme bussiin.
HAPEAMAININTA Katri Helka Eerika Lohelle, joka (myohemmin tuulettimen hurinaan vedoten) ei herannyt kellonsa soittoon, vaan saattoi koko seurueen vakavaan myohastymisvaaraan.
HUULENHEITON KUNNIAMAININTA M.T. Inkeroiselle, jolla jo 05.12 lappa lentaa ja nauru raikuu. Nimitettakoon hanet nyt taten aamuihmiseksi. (Tellervo Y)

KOLMAS LUKU
jossa saavutaan saarelle ja  loydetaan hulppea lukaali seka biitsikentta!

San Pedro Sulassa viettamamme yon jalkeen matkustimme Roatanille, yhdelle Bay Islands-saarista. Kaunista ja hiukkasen kalliimpaa kuin muilla saarilla. Paatimme kestaa kalleuden, etenkin kun rahaa tursuava nettipankkini on taas ulottuvillani...Ensimmaisen yon nukuimme homeelle haisevassa hostellissa. Seuraavana paivana aloimme kartoittaa muunlaisia yopymispaikkoja, ja loysimme mahtavan asumuksen sopuhintaan. Nyt meilla on tilava asunto, jossa on kaksi riippumatoilla varustettua terassia, oma keittio, kuuma suihku ja kaikilla kilometrin levyiset sangyt. Mika parasta, paatimme oikopaata jaada seuraavaksi seitsemaksi yoksi. Maksamme luksuksesta hiukan enemman kuin hikisesta dormista, mutta se on joka dollarin arvoista. Kolmen matkustuspaivan jalkeen viikon asuminen yhdessa paikassa tuntui mahtavalta. Siirsimme vaatteet rinkoista kauniisiin pinoihin hyllyille ja asetuimme taloksi.

Kysellessamme biitsikentista kuulimme, etta paikalliset pelaavat biitsia nelja kertaa viikossa. Seuraavan pelipaivan tullen riensimme kohti pelikenttia. Kentalla nelja tummahipiaista miesta hakkasi palloa oikein olan takaa. Naytti silta, etta alle metrin loikalla ei ole mitaan asiaa kentalle. Miehet tuntuivat pelaavan tosissaan, ja taso oli todella jaatava. Paikallinen nainen hoksasi meidat tollistelemasta ja pyysi pallottelemaan. Myohemmin paasimme pelaamaankin. Taitoihimme ei luotettu niin etta olisimme pelanneet 2+2, vaan meita oli 4 yhdella puolella saarelaisten herrojen kanssa. Herrat pelasivat yhta tosissaan kuin aiemminkin ja sattivat toisiaan kuin viimeista paivaa...kuulemma saarelaista huumoria. Meita he kohtelivat kuitenkin hyvin, ja sain ainoastaan yhden julmetun iskun (pallosta) poskeeni. No, saimme sitten pelata hyvan tovin, oletettavasti enemman ihonvarin ja sukupuolen kuin pelitaitojen ansiosta. Pelaaminen jai aika vaatimattomaksi, koska pallon antaminen meille merkitsi aina mahdollista pisteen menetysta. No, mukavaa se oli kuitenkin! Pelien lopuksi kiittelimme, kieltaydyimme kaikenlaisista savuke- juoma- ja muista tarjouksista ja painelimme lukaaliimme iltaruoan laittoon.

Ruoka! Sita olemme toden teolla paasseet tekemaan itse. Kyllastyneena Gallo pintoon ja tuoresalaatin puuttumiseen tuntuu mahtavalta kokata itse. Olemme tehneet tonnikalapastaa, erilaisia salaatteja (sisaltaen kurkkua, tomaattia, juustoja, oliiveja, sipulia, vesimelonia, ananasta, purjoa, kaalia, porkkanaa, valkosipulia...), kaali-porkkana-tuntematon juures-sipulipataa, pannukakkuja, hedelmasalaatteja ynna muuta. Olemme myos pyrkineet hyodyntamaan uusia tuttavuuksia. Tellen tamanpaivaisen kauppareissun jalkeen jaakaapissa onkin nyt jos jonkinlaisia tuntemattomia juureksia huomista soppaa varten. Telle oli saanut ohjeita juuresten kayttoon niiden myyjalta kasittaakseni espanjaksi, toivotaan etta on ymmartanyt kaikki oikein.

VIIDES LUKU
jossa ollaan hermostuneita ja mennaan paistikkaa pintaa syvemmalle

Roatan on yksi maailman parhaista paikoista sukeltaa kirkkaan vetensa ja kauniin vedenalaisen elamansa takia. Olimme paattaneet suorittaa taalla PADI:n, kansainvalisen sukellussertifikaatin jonka suoritettuaan voi sukeltaa kaikkialla.Suhtauduimme tulevaan sukelluskoulutukseen pelonsekaisella jannityksella. Tellella oli tiedossa, etta korvissa olevien ongelmien takia sukeltaminen ei valttamatta tule onnistumaan. Mina mietin, miten alituiseen nuhaan tottuneet roorini tulevat toimeen paineen alaisena. Kakku oli ainoa, jolla oli lohensukuisena erinomainen ennuste tulevaan koitokseen lahdettaessa.

Sukelluskurssin oli maara kestaa 3-4 paivaa. Kurssin piti sisaltaa oppikirja, allasharjoituksia, opetusvideoita ja viimein sukelluksia avovesissa. Olimme kuulleet, etta uimataitomme testataan ja teoriaosaamisemme pannaan koetukselle pistokokeilla. Ensimmaisena aamuna astelimme jannittyneina sukellusfirman toimistolle. Arvelimme ensimmaisen paivan kuluvan teoriaopintojen parissa, mutta otimme uikkarit mukaan mahdollisia allaharjoituksia varten.

Aluksi tayttelimme terveydentilaan liittyvia kaavakkeita ja vakuutimme olevamme taysin vastuussa kaikesta ja tietoisia vaaroista, joita sukellukseen liittyy. Sen jalkeen meidat vietiin luokkahuoneeseen, jossa meille naytettiin 45 minuuttia kestava opetusvideo, jossa onneksemme oli tekstitys suomeksi. Videon katsottuamme tiesimme, etta tarkeinta sukeltamisessa on muistaa, ettei hengitysta saa koskaan pidattaa. Saimme sitten kaikki omat markapuvut, maskit, rapylat ja johtokimpun (hengitykseen liittyva regulaattori, syvyysmittari, happimittari...termisto hapuilee viela) Meidan kaskettiin odottaa, ja pian saapuikin tuleva ohjaajamme Tony. Han pyysi meita pukemaan markapuvut paallemme, ottamaan omat varusteemme ja hyppaamaan veneeseen.

Olimme hiukan kummissamme asioiden nopeasta etenemisesta, mutta hyppasimme kuuliaisesti veneeseen. Siella Tony ohjasi meidat happisailioiden luo ja naytti, miten varusteet kiinnitetaan tankkiin. Seuraavalla kerralla olisi meidan vuoromme laittaa ne paikoilleen. Veneessa oli muutama kokenut kanadalaissukeltaja. He nauroivat hermostuneille ilmeillemme. Kuullessaan, etta olemme juuri aloittaneet ja matkalla sukeltamaan, he ihmettelivat hiukkasen. Olivat kuulemma kurssin suorittaessaan aloittaneet altaassa. Taman kuuleminen ei helpottanut oloamme! Lyhyen venematkan jalkeen saavuimme paikkaan, jossa alkoi tapahtua. 

Rapylat jalkaan, maski paahan, muutama koehengitys regulaattorista, veneen laidalle istumaan. Paalla liivi, jossa on jos jonkinlaista letkua ja  painava happipullo selassa. Tony saattoi kertoa jo silloin mita kaikkea siina oli ja mihin niita tarvitaan. Sisaistaminen jai kuitenkin vahaiseksi kasvavan hermostumisen takia.

Loiskis! Tipahdan veteen veneen laidalta. Nenaan menee vetta koska en pitanyt maskista kiinni, tai se oli huonosti tai hengitin ohi regulaattorista, kaikki kavi niin akkia ja nielussakin on vetta, en saa henkea ja yskittaa, olen veden alla, nousen nopeasti pintaan ja paatan ettei tama tosiaankaan ole minun juttuni. Tytot lilluvat jo veneen vieressa rennosti kuin mitkakin. Ilmoitan heille, etten varmaankaan ole jatkamassa enaa yhtaan tata juttua. Paataan kuitenkin kokeilla hengittamista veden alla, nyt kun kerran olen tassa. Laitan maskin kunnolla paahan, regulaattorin suuhun ja painan kasvot veteen. Hups, hengitys kulkee vaivattomasti. Alla nakyy punertavia koralleja. Keltaiset ja sinisenkirjavat pikkukalat uiskentelevat uskomattoman kirkkaassa vedessa. Nayttaa kauniilta, ja paatan sittenkin jatkaa viela hiukkasen.

Ensimmaisella sukelluksella harjoittelemme maskin puhdistamista veden alla, ilmanlahteen vaihtamista ja liikkumisen hallintaa nosteen ja hengityksen avulla.  Lisaksi sukeltelemme oppaamme johdolla, naemme kirkkaita vareja, uskomattoman kauniita kaloja ja koralleja. Itse en muistanut vilkaistakaan syvyysmittaria saati hapen maarasta kertovaa mittaria, mutta Kakku vaitti meidan kayneen kahdeksassa metrissa. Se oli meille oikein riittavasti ensimmaisella sukellusreissulla! Iltapaivalla katsoime lisaa opetusvideoita ja lahdimme sitten toipumaan uusista kokemuksistamme.

Seuraavana paivana teimme kaksi sukellusta. Ensimmaisella kerralla harjoittelimme matalassa vedessa perustaitoja, kuten maskin riisumista ja pukemista vedessa seka lisaa liikkumisen saatelya vedessa hengityksen avulla. Toisella sukelluksella vietimme aikaa noin tunnin verran, naimme kaikenlaista ja kavimme 18 metrissa. Vedenalainen maailma on uskomaton. Tunnetta on vaikea kuvailla. Painoton olo, rauhallinen liikkuminen, vain oma hengitys kuuluu korvissa, kalat uiskentelevat ymparilla, hamaraa ja kaunista. Todella siistia! Meinasivat kasimerkit loppua kesken, kun teki mieli kommunikoida kaikesta mita nakyy.

Valitettavasti Tellen korvaongelmat alkoivat muutaman metrin syvyydessa. Telle paasi kuitenkin aika syvalle tasaamalla paineita ahkerasti. Valilla korva kuitenkin poksahti, eika tuntunut kovin hyvalta. Tarykalvossa on reika, ja vaikka Telle onkin maailman sitkein, voi olla, etta sukellukset on nyt sukellettu Telsun osalta. Huomenna se selviaa, kun menemme taas veteen. Tanaan ei paasty sukeltamaan, koska on liian iso aallokko. Niinpa katsoimme opetusvideot loppuun ja opiskelimme paineita ja sukellusaikoja ja typen maaria elimistossa sukellusten jalkeen...jouduimme kayttamaan aivojamme taas kerran. Milloin tama opiskelu oikein loppuu?

Huomasimme, etta reissua on viisi viikkoa jaljella, ei enaa sitakaan. Hui.