Isla de Ometepe

Taalla sita ollaan, Isla de Ometepella. Saari Nicaragua-jarven keskella. Maailman ainoa makeanveden saari, jossa on kaksi tulivuorta. Granadasta (siella missa viime kirjotus on kirjoitettu) tultiin tanne matkustaen paikallisella bussilla (melko ahtaat ja hikiset oltavat, mutta hauskaa oli), taksilla ja lautalla. Talla hetkella ollaan siis kaupungissa nimelta Moyogalpa.

Kun oltiin yksi yo levatty hostellissamme, paatimme seuraavana paivana lahtea lonely planetin suosittelemalle biitsille, joka oli n. 2 kilometrin paassa tasta kaupungista. Pakattiin mukaan rantakamppeet ja kirjat ja lahettiin kappailemaan. Jossain vaiheessa auto pysahtyi vierelle, kun kappailimme maantieta pitkin ja jenkkituristit kyselivat, mihin tytot on matkalle. Paastiin auton lavalle kyytiin vahaksi aikaa ja matka vahan nopeutu. Paiva sitten loikoiltiin kivasti rannalla. Tanaan vuokrattiin hostelliltamme pyorat ja kaytiin pyorailemassa ympari tata saarta. Loydettiin luonnonpuisto, jossa paastiin vahan vaeltamaan ja aivan ihana hiekkaranta, joka saatiin pitaa ihan itellamme, kun ei sinne kukaan muu yrittany.

Uskomattominta tassa reissussa on meidan kolmen unirytmi. Nahkurilla asuessa ilta venyi vaistamatta aina vahintaan puoleen yohon. Nyt on kahdeksan aikaan illalla meista jokainen valmis nukkumaan. Joka aamu herataan niin aikasin, etta hostellin ovi on viela munalukolla kiinni. Ei siina paase Tellekaa viela aamulenkille vaikka naapurin hullu kukko (Tellen diagnoosi) on jo kiekunut monta kertaa. Rytmi on siis illalla klo 21 nukkumaan, aamulla klo 7 (tai jopa aikasemminki) ylos. Tarkkoja kellonaikoja on vaikea valittaa, koska emme ostaneet adapteria ja tassa vaiheessa kaikkien kannykoista on akku loppunu eika meilla ole kelloa. Ollaan kuitenkin ansiokkaasti kyselty paikallisilta kellonaikaa Kysya osaamme kylla, mutta vastaus ei valttamatta aina ole ihan yhta ymmarretavissa. Hilkka ois tyytyvainen, etta kerranki paasis aikasin nukkumaan.

Ruoka on yllattanyt meidat taalla tassa vaiheessa. Mausteita ei ruuissa kayteta juuri ollenkaan. Ehka meidan naamat on viela niin valkosia, etta ne jattaa suosiolla mausteet pois, tai sitten pitaisi varmaan lisata tujumpia kastikkeita ruokiin. Nayttaa vahan silta, etta taalla kaikki syovat riisia ja papuja. Marikalle on kehittynyt jo papulukko. Ravintolassa ei aina ole ollut sanakirja mukana, joten tilaukset on tehty mututuntumalla. Tanaan Marika sai papumossoa, mina todella maukkaita ja rapeita lihapullia ja Telle kaalta ja jotain keltaista banaanintyyppista jauhomossoa (jota oli myos minun ruoassani ja melkein kaikissa muissakin). Minulla on muutenkin hyva onni ruokien suhteen, viela.

Kuvia ei valitettavasti viela laitettu, mutta kylla me viela joskus otetaan kamera ja piuhat mukaan, niin saatte naha taalta kuvia. Nyt loppuu aika.

Adios!