Merida (Isla de Ometepe)

Altagraciasta hei!

Viikko vierahti Isla de Ometepella. On ehtinyt tapahtua monenlaista. Espanja alkaa olla hallussa. Toisin sanoen osataan sanoa pontevasti NO GRACIAS, jos ravintolassa tarjotaan papuja tai riisipapusekoitusta, gallopintoa. (Tiedetaan jo kaikki salanimet, joilla niita koitetaan ujuttaa meidan lautasille.)

Oikeasti syodaan niitakin reippaasti ja ollaan opittu koko joukko espanjaa. Mainio kieli, ja kiitos lapsuuden arrakoulun, mina ja Tellekin osataan sanoa  r paremmin kuin coloradolainen Dillan tulee koskaan osaamaan. Espanjan aantaminen on siis suomalaisille kohtuuhelppoa.

Vietimme nelja viimeista yota saarella taas kotoisasti parisangyssa.

Aikamme hintoja vertailtuamme paadyimme tekemaan melontareissun laheiselle joelle. Meloimme joelle, joka oli todella kaunis ja viidakkoinen. Meloskelimme leppoisasti liaanien lomassa, kunnes opas kehotti tulemaan lahemmas. Uteliaana painelin paikalle, ja opas osoitti vesikasvillisuuden seassa lojuvaa tukkia. Se oli alligaattori. Mieluiten olisin kauhonut tieheni, mutta en kehdannut. Opas kehotti olemaan hiljaa. Miksi? Ettei hirvio heraisi ja hyokkaisi kimppuun? Ehdin jo miettia, miten Tex Willer, Mustanaamio, Superhessu ja kumppanit toimisivat vastaavassa tilanteessa. En kuitenkaan joutunut tositoimiin, koska alligaattori  pysyi liikkumattomana. Innostunut opas kertoi sen olevan vaaraton. Oli mika oli, sinne se jai lillumaan. Hiukan epailytti, miten opas kauhoi suoraan alligaattorin pesalle. Ettei sittenkin ollut tukki.

Olimme jo jonkun paivan himoiten katselleet laheisia vuoria. Saarella on kaksi tulivuorta, jotka eivat tosin ole toimineet muutamaan vuoteen. Molempien huiput ovat usein aamuisin pilvien peitossa. Korkeamman huipulle nousu hylattiin, koska huippu vaikutti olevan aina pilvinen. Sitapaitsi matalamman huipulle kiipeamisen kerrottiin kestavan 8-10 tuntia, mika olisi oiva paivavaellus myos. Olimme tutustuneet mainioon paikalliseen perheeseen, joka lupasi hommata meille oppaan sopuhintaan. Keskustelimme heidan kanssaan espanjaksi, joten aamulla saavuimme sovittuun paikkaan puolisen tuntia liian myohaan pienoisten kieliongelmien vuoksi.

Vedimme kovalla kiireella aamupalat naamaan ja lahdimme matkaan gallopintot mahassa hytkyen. Perheen 15-vuotias poika veti eteenpain hirven lailla. Ryhmaamme liittyi sitten nelja jenkkia. Nousu oli kohtuullisen reipas. Huipulta jatkoimme viela matkaa laguunille, joka sijaitsi vuoren, Volcan Maderaksen paalla. Sinne johtava viidakkotaival oli vaelluksen parasta antia. Kostea ja mutainen viidakko oli kuin suoraan Tarzanista! Liaanit houkuttelivat tarttumaan kiinni ja limaiset puunrungot luistivat lenkkareiden alta. Kaikkialla oli vihreaa ja hamaraa, apinat pitivat metelia samoin kuin linnut. Todella kaunista ja hauskaa myos, mudassa ylta paalta.  Alastullessa alkoivat jalat pikkuhiljaa tutajamaan.

Seuraavana paivana paatimme lahtea katsastamaan vesiputoukset, joille kiipeaminen oli parin tunnin keikka suuntaansa. Coloradosta kotoisin oleva Dillan, mainio veikkonen, lahti mukaamme. Arvelimme vesiputouskeikan olevan oivaa verryttelya hiukan kipeytyneille kintuillemme. Sita se olikin, joskin suosin vahan aikaa tasaista tieta nyt. Mun ja Kakun kavelysta voi asiaatunteva henkilo paatella jotain reisilihasten jumiutumisasteesta.

Kuulemma suurinpiirtein ainoa tunnustettu urheilumuoto taalla on jalkapallo. Paasimme pelaamaan sita paikallisten pikkujannujen kanssa rannalla. Mina, Kakku, Telle ja Carlos vastaan Manuel, Erik ja joku kolmas. Se oli hauskaa, mutta rannan karkea hiekka ja kivenmurikat olivat melkoinen haaste viela karaistumattomille jalkapohjillemme. Pelien jalkeen kiittelimme ja onnuimme mahdollisimman kunniakkaasti paikalta. Kuukauden kuluttua kantapaissa on sentin paksuinen nahka!

Viimeksi kun vaihdettiin paikkaan, tunsin suurta haikeutta. Pikkuinen suloinen kyla, johon ei koskaan enaa palaa. Toissapaivana sanoin tytoille, etta talla kertaa lahteminen on helppoa. Haikealta se kuitenkin tuntuu taas. Hienoja ihmisia tavattiin. Paikallinen perhe, johon tutustuttiin, oli kerrassaan mahtava. Niiden kanssa opittiin espanjaksi vaikka mita. Tavattiin myos paljon jenkkituristeja, joita koko Vali-Amerikka tuntuu pursuavan.

Toisaalta on myos siistia lahtea uuteen paikkaan. Aika mieletonta, etta voi vaan lahtea ja tehda mita kiinnostaa. Kaytannon jarjestelyt ovat sujuneet hyvin. Kakku ja Telle ovat pitaneet huolta kartta-asioista ja sen sellaisista. Pyykkia ollaan pesty liian usein, jos nyrkkipyykilla jatketaan niin pyykkaysvalit kylla harventuvat rutkasti. Ryhmadynamiikka on tahan mennessa toiminut hyvin. Tosin silloin talloin Tellen ja Kakun hermoillessa joudun turvautumaan sanakirjasta loytamaani oivalliseen lausahdukseen: Esta cosas, amigo mio, hay que tomarselas con calma. (Nama asiat, vanha veikko, taytyy ottaa rauhallisesti)

Tanaan on tarkoitus lahtea yolautalla Altagraciasta San Carlokseen. Siiita jatkamme Costa Ricaan, maahan joka tuntuu jakavan mielipiteita. Kallis, mutta kaunis kuuluu olevan.

Terveisemme!