Edellisessa jaksossa kuulitte jo tasta paratiisimaisesta saaresta nimelta Roatan. Meilla oli tarkoitus viettaa taalla viikko rentoutuen. Jotenkin kummasti siina kavi niin, etta me paatettiin jatkaa ja olla taalla viela melkein vikko lisaa. Vajaat kaksi viikkoa on pitka aika reppureissulaisen viettaa samassa paikassa. Siita voitte jo paatella, etta me rakastamme tata paikkaa! Halusimme viela vahan pitkittaa tata ylellista elamaa taalla. Miksi taalla on niin mukavaa? Siita kuulette seuraavaksi.
Arvatkaa mita? Meilla on PADI:t! Lapaisimme lopputentin korkein arvosanoin ja saimme valiaikaiset todistukset kouraamme. Viralliset tulee sitten postissa kotiin jonkin ajan paasta. Sukellus on mita hienoin laji, joka osaa yllattaa! Me naimme sukelluksiemme aikana uskomattoman kaunista koralliriuttaa elioineen, kaiken huippuna tappelevat kilpikonnat. Myohemmin kuulimme sukellusopettajaltamme Tonylta (joka on opettanut 10 vuotta), etta hanelle ne oli myos ensimmaiset tappelevat konnat! Kaikkein iloisin viimeisen sukelluksen jalkeen meista oli varmasti Telle, joka ei ollut paassyt kymmenta metria syvemmalle korvaongelmien vuoksi. Viimeisella sukelluksella huitelin itse siella 18 metrin syvyyksissa, kun yhtakkia nain Tellen uiskentelemassa siina vieressa! Siina se oli, ilmielavana. Ilman korvakipuja. Onneksi Tony oli niin karsivallinen, etta jaksoi laskeutua Tellen kanssa millin kerrallaan syvemmalle ja jatkuvasti tasata korvien paineita. Oisitte nahny Tellen ilmeen ku se nousi vedesta! Onhan se jotain, jos on ensin hillunu kokoajan pinnalla katsellen, kun muut uiskentelee syvyyksissa ajatellen, ettei ite paase tuonne koskaan. Ja sitten kuitenkin kaikkien ihmetykseksi paasta sinne! On se sissi tuo meidan pikku tehopakkaus.
Roatanilla on monta puolta. Yksi parhaimmista asioista taalla on ehdottomasti biitsi- ja lentopallopelit. Kuulitte jo Marikan edellisessa tekstissa, etta paastiin hakkaamaan palloa paikallisten jannujen kans. Muutaman kerran pelattiin palloa seuraavina paivina muiden matkustajien kanssa. Viimeisen sukelluskurssipaivan koittaessa opettajamme Tony kysyi meita mukaan illaksi pelaamaan. Kaikki kunnia teille rakkaat biitsinpelaajat siella Suomessa, mutta en oo koskaan nahny ketaan yhta taitavaa biitsin pelaajaa, kun tama meidan opettajamme. Ihan kasittamaton lahjakkuus. Hanen opeissaan ollaan taalla sitten tata viikkoa vietetty, seka sukellellen, etta pelaten.
Biitsi- ja lentopallopelien avulla olemme paasseet tutustumaan saarelaisiin enemman kuin olisimme osanneet kuvitella. Keskiviikkoiltana meidat pyydettiin paikallisten mukaan pelaamaan lentopalloa parin kilometrin paahan Sandy Bay:hin. Meininki oli ihan uskomaton. Koko kylan lentopallovaki oli koolla. Oli aiteja lastenrattaineen, pikkutyttoja ja -poikia, teineja, nuoria, aikuisia ja jopa muutamia iakkaampia rautasetia. Lapsille pidettiin yhdessa nurkassa sormilyontikoulua, osa pojista skeittasi rampilla, osa pelas jalkapalloa. Pikkutytot tuli hetken ujosteltuaan pallottelemaan meidan kanssa. Seuraavaksi huomasimme olevamme keskella iskuharjoituksia. Ihan ku ois lentopallovuorolle tipahtanu. Kylla me nautittiin. Kaikki oli niin taydellista ja meidat otettiin niin hyvin mukaan meininkiin. Mutta.
Illalla kotiin tultuamme aloin kaivaa repusta Marikan puhelinta, jolla olemme nyt ottaneet kuvia oikean kameran mentya rikki. Repusta ei loytynyt kuin pussi, jossa puhelin oli ollut. Mun lompakko oli koskemattomana vieressa. Vain puhelin oli havinnyt. Joku oli kattonu, kun otin kuvia kentalla peleista ja vieny kannykan. Eihan me mitaan huomattu, kun niin innoissaan hakattiin palloa ja treenailtiin. Sinne meni meidan kuvat. Kaikki muistot, hyvasti vain. Hajotus oli ihan suunnaton! Rahat Marika saa vakuutuksesta takaisin (jos saa), mutta kuvia ei kukaan tuo takaisin. Onneksi toisella kameralla on joitakin kuvia, mutta siita on jo pari viikkoa, kun se koko kamera lasahti. Voi olla, etta teille ei tanne blogiin tuu enaa yhtaan kuvia nahtavaksi. No, paratiisisaarellakin on kaarmeensa.
Toinenkin kaarme talla saarella on, nimittain sand flies. Ne on sellasia pienenpienia lentavia otokoita, jotka pistaa. Vahan niinku makaraiset, mutta niita ei huomaa ollenkaan. Ne ilmestyy illalla auringon laskiessa. Jotenki tassa on kaynyt niin, etta mina olen meista ainoa, joka karsii naista valtavia patteja aiheuttavista otokoista. Yks yo oli erityisen tuskallinen. Reissukirjasta poimittua:
"Roatan on paratiisisaari, jolla on kaarmeensa: SAND FLIES. Joka paikka taynna patteja. Ou jeah. At least somebody likes me. Ei paljo yolla lohuta ku syyhy yllattaa. VIHAAN NIITA!!! (kirjoitettu klo 00:16 tunnin sangyssa pyorimisen jalkeen, ja klo 1:38)"
Nukuin ehka kolme tuntia koko yona. Koko ajan teki mieli vaan raapia, raapia, raapia. Edellisena iltana eras paikallinen sanoi, etta "It's only in you mind." Koko yon tuo sama lause soi paassani uudestaan ja uudestaan. Jos se tyyppi ois ollu siina, ois saanu kuulla kunniansa. Aamulla jalat ja kadet oli taynna halkaisijaltaan 1-2 cm kokoisia punaisia paiseita. Olo oli aivan karmea. Ihana, rakas Telle pelasti minut antihistamiinitabletilla, joka vei tuskallisen kutinan pois. Tytot muistaa varmasti sen aamun. Olin niin raivona, etta vannoin lahtevani saarelta heti samana paivana. Ei paljon lohduttanut ajatus hyvaverisyydesta... Onneksi ongelma on nyt melkein poistunut ystavallisen vuokraisantamme antaman ammoniakin ja ostamani OFF:in avulla. Oon myos varmasti tottunu jo niihin, koska enaa patit eivat ole enaa niin isoja.
Olemme tutustuneet sukelluskurssin yhteydessa myos noin 50-vuotiaaseen amerikkalaiseen herraan Mikeen. Marika sai jollain ihmeen tavalla hanet pyytamaan meidat mukaansa merelle. Hanella on oma pieni vene, jolla lahdimme merelle snorklaamaan. Koko paivan snorklailimme kirkkaassa vedessa koralleja ihastellen. Vesi on ihan alyttoman kirkasta! Taman jalkeen han vei meidat kotiinsa ja esitteli meille kuvia merenalaisesta elamasta. Meidan katsellessamme kuvia Mike kokkasi meille illallisen alkupalaleipineen ja appelsiineineen. Olo oli ku prinsessalla. Mike tulosti meille viela yhden meista ottamansa snorklauskuvan. Illalla saimme viela lisaksi joogaopetusta. Tahtitaivaan loisteessa han toi meidat takaisin kotilaituriin ja toivotti hyvaa iltaa! Kaiken kukkuraksi han viela huokasi, etta "What a nice day!". Kylla meidan sydamet oli taynna riemua ja tulvillaan kiitosta tata ystavallista herraa kohtaan. Kaiken taman han teki ihan ilmaiseksi. Onneksi pystyin vahentamaan tata valtavaa kiitollisuudenvelkaa hieronnalla. Kylla vaihtokaupat kannattaa.
Nyt alkaa olla jo kiire biitsikentalle. Ensi kerralla kuulette taas lisaa!
Ettekä pelaa siellä enää ollenkaan! Täysin epäreilua! En ehkä aio enää lukea tätä blogia etten sairastu kateuteen. Tai ehkä luen, mutta saatte opettaa mulle sitten niitä kikkoja. Ette kuitenkaan kesällä, koska sekin jää mulla väliin. Tai ei kesä jää, mutta Suomen biitsikentät. Mä juoksentelen alppiniityillä ja vaellan vuoristossa. Mutta nauttikaa silti, minäkin nautin! Toivottelen onnellista olemista naiset! Ja olen Jatta.
VastaaPoista